Sateen jälkeen paistaa aina aurinko

Tosi monessa blogissa on hehkutettu sitä, että kesäloma on alkanu ja peruskoulu on päättynyt. Niin se on mullakin, mutta en nyt ala siitä kirjottaa enempää, ku sen verran, että en oo vieläkään tajunnu, että mun ei tarvi mennä maanantaina takas tuonne kouluun, eikä syksyllä, eikä enään koskaan! En oo tajunnu sitäkään, että mulla on oikeesti kolme kuukautta pitkä loma ja sen jälkeen oon lähössä opistoon.

Elämässä on niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Mun päivät on ollu täynnä iloa ja myös surua. Sen takia tein kännykkään joitakin lauseita, jotka haluan muistaa niinä huonoina päivinä. Haluan myös jakaa ne teille, joten täältä pesee!

Elämä on liian lyhyt aika hukattavaksi.

Elä murehdi, vaan katso avoimin silmin tulevaisuuteen.

Hymyile vaikka kyynelten läpi.

Elä elämääsi unelmoiden.

Mikään ei ole mahdotonta.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko.

Tällä kertaa ei muuta! :)

Elä anna kenenkään satuttaa sinua, elä edes minun

Kivet ropisevat kenkien alla. 

Jossain sataa, hiljaa.

Täällä paistaa aurinko.

Se tulee.

Pelottavan hiljaa.

Älä mene, se sanoo.

Haluaisin kävellä niin kauan,

että en enää jaksaisi.

Pysähtyisin ja istuisin tienreunalle.

Katselisin maailmaa niin hiljaa,

että kukaan ei edes tietäisi.

Sade liimaa paidan selkään kiinni.

Niin hiljaa, että sitä ei melkein edes tunne.

Niin hiljaa.

Nin hiljaa.

Sanat uppoavat syvälle.

Satuttaa, sanon, mutta kukaan ei kuuntele.

Ei kukaan.

Ne tulevat niin nopeasti.

Kastelevat kasvot.

Jättävät urat poskille.

Maistuvat suolaisille.

Kyyneleet.

Kengät tallaavat nurmikon.

Alle litistyy perhonen.

Se tapahtuu niin nopeasti, 

että sitä ei voi estää.

Lennä pois.

Elä anna kenenkään satuttaa sinua.

Elä edes minun.

Niin minä sanoin sille kuolleelle perhoselle,

kun pitelin sitä kädelläni.

Lopulta kaivoin sille kuopan maahan

ja peittelin sen mullalla.

Lepää rauhassa.

Nuo runot tai tekstinpätkät (miksi niitä sitte ikinä halutaanki kutsua) synty muutamassa minuutissa. Niitä ei välttämättä ymmärrä, koska voin sanoo, että en kyllä välttis tajunnu itekkää ensimmäisen lukukerran jälkeen. Annoin vaan sormien kulkea näppäimistöllä ja katoin, et mikä oli lopputulos xd mutta eipä se haittaa. Saatte tulkita niinku ikinä ite haluatte!

Miten nää päivät menee aina näin?

Erika käveli niin hiljaa eteenpäin, että askeleista ei kuulunut ääntäkään. Hän avasi ulko-oven ja astui eteiseen. Takki lensi lattialle, samoin kengät. Hän raahasi repun huoneeseensa ja kaatui rättiväsyneenä sängylleen. Miten nää päivät menee aina näin? Miten oon koulun jälkeen näin väsynyt? Miks en enää jaksa tehä kotona paljon mitään?

Äiti avasi huoneen oven ja sanoi -Erika, sun pitäis laittaa pyykit. Tänään mä en muuten kuuntele sitä, että sä et jaksa. Oot hirveen laiska. Tuommosta jaksa enää katella. Kun huoneen ovi sulkeutui, Erikan silmät kastuivat kyynelistä. Väsytti, eikä oikeasti olisi jaksanut nousta ja lähteä laittamaan pyykkejä. Miksi kukaan ei voinut ymmärtää, että hän ei jaksanut iltoja ilman koulupäivän jälkeisiä päiväunia. Nytkin hän oli niin väsynyt, että olisi voinut nukahtaa hetkessä. Lopulta Erika nousi. Käveli pyykkihuoneelle ja latoi pyykit kuivumaan. 

Kännykän herätys soi. Erika sammutti sen ja nousi ylös. Varmaan kuukauteen hän ei ollut enää jaksanut kulkea lenkillä. Ei jaksanut, koska väsytti. Nyt hän väsymyksestä huolimatta puki juoksuvaatteet päälleen ja painui ulos. Taivas näytti synkältä. Myöhemmin saattaisi jopa sataa. Erika hölkkäsi hiljaa tienlaitaa. Jalkaan sattui. Nilkka oli nyrjähtänyt useampaan otteeseen ja se oli ollut nyt viikon kipeänä. Hän hidasti kävelyyn, mutta sekin sattui. Erika tajusi hetkeä myöhemmin, että kipu ei tuntunutkaan nilkassa vaan jossain kohti jalkapohjaa. Ehkä siellä oli jotkut lihakset kipeytyneet. Hän nilkutti hitaasti takaisin kotiin. Lenkkifiilis oli kadonnut kuin tuhkatuuleen. Miten sitä nyt kipeällä jalalla lenkkeilisi. Illalla Eerika ei saanut unta. Päiväunien nukkuminen vaikutti huonontavasti yöuniin. Pitäisi yrittää jaksaa ilman niitä, niin kuin lääkäri oli aikaisemmin sanonut. Pitäisi yrittää, mutta välttämättä se ei onnistuisi. 

Teksti on fiktiivinen! 

Eletään päivä kerrallaa

Tosi monessa blogissa puhutaan siitä, että kesäloma alkaa ja viimesiä päivä vedellään peruskoulussa. Tällä hetkellä mä tavallaan haluan kesälomalle, mutta mä en haluais jättää mun ihanaa luokkaa ja luokanvalvojaa. Ollaan neljä vuotta oltu samassa luokassa. Koettu niitä iloisia ja surullisia hetkiä. Tehty yhessä kaikkia pöljää opettajille ja saatu se koulun äänekkäin luokka tunnustuskin. Ollaa yhessä mietitty lahjoja luokanvalvojalle ja oon ite yrittäny kirjottaa sille puhetta, joka luetaan kevätjuhlassa.

Keväällä ja kesällä mun valokuvaus-innostus vaan aina kasvaa ja on niin ihana lähtä kameran kaa kuvailee. Tällä hetkellä haaveena ostaa itelle järkkäri, koska oon viimestään kesän lopussa myymässä oman kameran pois. (Jos joku tietää jonkun, joka on kameraa myymässä tai myy ite, niin ei muuta ku viestiä mulle!)

Mulla on pitemmän aikaa ollu semmosia päiviä, että oon iloinnu pienistä asioista ja hymyilly enemmän, ku oikeesti aikoihin. mutta oon myös ollu väsyneempi, ku pitkään aikaan. En oo kauheesti jaksanu panostaa siihen, että pitäisin yhteyttä ystäviin ja sen kyllä näkee.. valitettavasti. Ei enää pysty samalla tavalla juttelemaan kaikkien kanssa, mutta mä en vaan pysty sille mitään. Kun kesäloma alkaa ja ainakin toivottavasti tää väsymys häviää, (jonka veikkaan johtuvan stressistä) niin yritän taas alkaa juttelee ja pitämään yhteyttä paremmin.

Mun kesälomalla on luvassa monenlaisia kivoja juttuja ja oon vaan niin mielissään! Ootan myös kirjettä, että saisin varmuudella tietää, et pääsenkö opistoon. Se on ollu mun haaveena jo neljä vuotta ja mulla ei oikein oo mitään jatko-opiskelusuunnitelmia, että jos en sinne pääsis, ni ois kaikki aika auki mun osalta. Pitkästä aikaa mulla on valmiiksi tuleviin postauksiin kuvia, koska innostuin kuvailee yks päivä, joten pitäis vaan tekstejä kirjotella ja julkasta niitä sitten :) Kirjotin muuten Nooran blogiin postauksen, jonka voi käyä lukee tästä linkistä --> Nooran blogi

Sisko, kyllä sää pärjäät

Aurinko paistaa suoraan sillalle. Isken jarrut pohjaan ja jätän pyörän tien reunaan. Kamera roikkuu kaulalla niin kuin yleensäkin. Tekisi mieli melkein hyppiä. On niin onnellinen olo.

Kivet ropisevat sillan reunalta alas. Puut ovat alkaneet vihertää päiviä sitten. Jossain syvällä sisimmässäni, tunnen ikävää. Se tulee aina niin yllättäen, että siihen ei osaa varautua. Muutamana yönä olen joutunut itkemään itseni uneen. Joinakin iltoina on valvottanut myöhään. Siitä on jo vuosia, kun lähdit, mutta en osaa vieläkään elää ilman sinua.

Pikkuveljen kuva nojaa ikkunalautaa vasten. Hän katsoo minua ja hymyilee. Ihan kuin hän sanoisi: "Sisko, kyllä sää pärjäät!" Minä hymyilen kyyneleet silmissäni. Minun kaunis pieni veljeni. Poissa. Kyyneleet tulevat uudelleen esiin. Enää en jaksa edes yrittää hillitä niitä. -Mulla on niin ikävä sua, kuiskaan hiljaa mielessäni. Ei kukaan kuule. Ei kukaan tiedä. Välillä tuntuu, että olen ainoa joka muistaa. Muistaa, että sinäkin olit kerran täällä ♥

Teksti on fiktiivinen, mutta perustuu tositapahtumiin.

Hymyilyttää niin pienetkin asiat, että melkein naurattaa

Koivujen oksissa jo lehtiä. Pieniä, mutta lehtiä kuitenkin. Taivaalla valkoisia pumpulipilviä. Asfaltti hohkaa pyöränkumin alla kuumuuttaan. Vauhdin huumassa ei voi muuta kuin hymyillä. Hymyilyttää se, että päättärimekko löytyi muutama päivä sitten. Se, että sai kirjoittaa yhteiskuntaopinkokeen yläreunaan opettajalle terveiset: "Ysiluokan viimeinen koe tehty!!" Hymyilyttää takana oleva älyttömän ihana luokkaretki. Se, että saa heittää kaiken koulusta johtuvan stressin menemään. Hymyilyttää niin pienetkin asiat, että melkein naurattaa.

Pitkään aikaan ei oo ollu tämmönen fiilis, ku mulla on nyt. Olo on jotenki niin helpottunu, niin vapaa. Kesäloma häämöttää niin lähellä. Kesätyötkin tuolla jossain. Pystyn ja jaksan taas nähä kavereita. Voin reissata, kunhan vaan rahat riittää ja voin vaan nauttia näistä viimesistä koulupäivistä, jolloin ei enää tehä muuta, ku rakennetaan laavua. (tai siis minä rakennan ja muut opiskelee)

En oo jaksanu kirjottaa nyt mitään pitempiä tekstejä. Ehkä tää tästä taas pian muuttuu, ku saan tän blogirumban taas alotettua tuon tauon jälkeen, ku oli luokkaretki, kokeita, stressiä yms.

Tässä vielä tunnelmia luokkaretkeltä :D (c) kaveri

Yksin

Sade paiskaantuu valtavalla voimalla ikkunanlaseihin. Pieni tyttö istuu ikkunalaudalla ja nojaa sen reunaan. Äiti oli lähtiessään sanonut, että ei viipyisi myöhään. Kello lähenteli jo puoltayötä. Tyttö rutistaa nallea. Pienet pulleat kyyneleet valuvat poskia pitkin. Missä äiti?

Aamu valkenee niin kuin yleensäkin. Aurinko paistaa pilviverhon välistä. Nurmikko vihertää ja linnut nokkivat maasta matoja. Tyttö nousee sängystä. Tyyny on kyyneleiden takia märkä. Hän kävelee alakertaan ja raottaa äidin makuuhuoneen ovea. -Äiti? hän kysyy hiljaa. Ei kuulu vastausta. Hän kävelee sängyn vierelle. Käpertyy äidin t-paidan alle ja itkee itsensä uneen uudelleen.

Keittiö näyttää kaaosmaiselta. Hän oli yrittänyt valmistaa itselleen aamupalaa muistellen, että miten äiti oli sen aina tehnyt. Vettä kattilaan ja sekaan puurohiutaleita. Tyttö oli vain unohtanut sekoittaa sitä. Sitten hän oli kantanut jääkaapista sylissään leipätarvikkeita. Maitopurkki ja voipaketti olivat kaatuneet lattialle.

Tyttö kuivaa lattiaa. Välillä hän nousee ylös ja katsoo ikkunasta ulos. Äitiä ei näy vieläkään. Lopulta hän ottaa takkinsa naulakosta ja avaa ulko-oven. Hän kävelee polkua pitkin ja saapuu lopulta tienvarteen. Missään ei näy yhtäkään ihmistä. Ei varsinkaan äitiä.

Tytön äiti makaa sairaalassa. Hän yrittää nousta sängystä puhelimen luokse, mutta hoitaja painaa hänet alas ja antaa joitakin tabletteja. Hän vajoaa uneen, mutta kerkeää sitä ennen sanoa: "Ava. Minun pikku Ava yksin."

Ava kävelee hiljaa eteenpäin. Hän oli ajatellut, että löytäisi kotiin helposti, kun vain kääntyisi lopulta takaisin. Hän ei ollut löytänyt kotiin. Ava oli eksyksissä. -Äiti! Hän niistää takinhihaan. Istuu tienreunalle ja nyyhkyttää hiljaa. -Äiti! Hae minut kotiin!

Nainen makaa hiljaa valkoisissa lakanoissa. Niin hiljaa, että voisi luulla hänen olevan hengittämättä. Lamput on sammutettu aikoja sitten. Yöhoitajat ovat juomassa kahvia. Aamulla, kun hoitaja saapuu huoneeseen, nainen makaa vuoteessa silmät kiinni. Nainen nukkuu, hoitaja ajattelee. Sitten hän kuitenkin kävelee tämän viereen ja koskettaa kädellään otsaa. Se on kylmä.

Teksti on fiktiivinen. Älä kopioi sitä!

Tänään mä jaksan hymyillä. Pystyn sanoo, että hyvin menee

Tässä muutaman viikon mä oon ollu väsyneempi, ku pitkiin aikoihin. Oon stressannu niin paljo, että oon meinannu uupua ihan täysin. Koulupäivät on tuntunu älyttömän raskailta. Ei oo vaan enää jaksanu. Ysiluokka on ollu mulle fyysisesti raskas. Ehkä raskain vuosi omalla tavallaan. Mun univaikeuksiin ei saatu mitään selitystä. Sanottiin vaan, että jos ongelma tulee uudestaan, niin katotaan sitte uudelleen. Se oli muutaman viikon poissa, mutta tuli sitte yhellä rytinällä takas.

Nää viimesimmät kouluviikot on menny kireillä hermoilla, väsyneellä kropalla ja apealla mielellä. Ei oo enää kauheesti jaksanu innostua mistään. Ystävien kanssa juttelu on jääny. Oon ollu niin väsynyt, että päivät on tuntunu älyttömän lyhyiltä. Ei oo jääny aikaa omiin harrastuksiin. Lenkillä en oo käyny pariin viikkoon, tallilla ei oo tullu käytyä, ja enpä oo jaksanu ystävienkään kanssa vapaa-ajalla olla. Oon stressannu kokeista, väsymyksestä ja koulusta ylipäänsäkin. Oon lukenu hetken kokeeseen, nukkunu sitte muutaman tunnin päikkärit, kattonu suomen jäkispelejä ja nukkunu lisää. Läksyt on jääny useemmin ku kerran tekemättä, ja sitte lopulta oon vaan nopeesti ennen tunnin alkua ne tekassu. En koskaan, en ikinä tätä ennen, oo ollu näin väsynyt. Mun koulunkäynti on kärsiny aika paljonki. En enää oo jaksanu lukee kokeisiin samalla tavalla, ku ennen.

Ku poljin tänään koulusta kotiin, mä hymyilin ihan täysillä. Hymyilytti äidinkielen kirjallisuustutkielmasta saatu ysipuokki, maanantaina alkava luokkaretki, keskiviikkona oleva vapaapäivä, perjantain lyhyt koulupäivä, viikonlopun alku, toisiksi vikan kokeen palauttaminen ja kesäloma, joka häämöttää niin lähellä. Normi koulupäivät mahtuu kahen käden sormiin. Sitte on oikeesti jotain niin erilaista ja uskomatonta eessä. Muutto kotoa, ihan uus asumisympäristö, maholliset uudet ystävät, itelle mieluinen opiskelupaikka ja kämppäelämä. Voiko mitään muuta toivoa?

Vasta ihan viime aikoina oon pystyny alkaa luottamaan tulevaisuuteen. Siihen, että siitä tulee sellanen, ku sen kuuluu olla. Sellanen, joka sopii mulle.

Kirjahyllyssä oottaa muutama aivan huippu kirja, jotka kuuluu kirjasarjaan nimeltä Ursula. Suosittelen lukemaan, jos vaan yhtään kiinnostaa. Kertoo sellasesta tytöstä, joka opiskelee sairaanhoitajaksi ja työskentelee vaikka missä. On esim lentokoneessa sairaanhoitajana ja hoitaa sodassa haavottuneita nuoria sotilaita.

Mä haluan hymyillen täältä ruudun takaa toivottaa kaikille ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua. Nauttikaa!

Pelkäätkö sinä omia tunteitasi?

Vastaan aluksi kysymyksiin, jotka sain :)

Miksi aloitit bloggaamisen?
Tän oon varmaan aikasemminki selittäny, mutta siksi ku tykkään kirjottamisesta ja valokuvaamisesta ja tää oli hyvä tapa jakaa niitä muille ja saada palautetta! :)

Mikä saa sut iloiseksi?
Ystävät, hyvin nukutut yöt, kesäillat, kauniit maisemat, lomat. Tosi monet asiat :)

Käytkö usein reissussa?
En ees kovin usein. Lähiaikoina en oo käyny missään Oulua kauempana.

Mistä pidät koulussa?
Liikunnasta, raksakurssista, koulukavereitten kans olosta, mukavista oppitunneista ja äikäntunneista, jollon kirjotetaan jotain tarinaa :D

Mikä on sun lempieläin?
Tällä hetkellä hevonen. Neljä vuotta sitte oisin viel vastannu koira.


Sade piiskaa peltikattoa. Istun keinutuolissa ja painan pään polviini. Itkettää. Tällä kertaa itken ilosta.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Kuuntelen levyltä klassista musiikkia. Makaan sängyllä silmät kiinni ja päästän mielikuvitukseni valloilleen. Lopulta annan todellisten ajatusten tulla pintaan. Ne satuttavat. Avaan silmäni ja karkotan ne pois. Ne kasaantuvat taakkana harteilleni.

Syksyinen tuuli vihmoo puissa. Pitelen sateenvarjosta tiukasti kiinni. Vielä ei sada kovasti. Hölkkään kevyesti metsäpolkua pitkin. Nautin sateesta. Nautin juoksemisesta. Nautin siitä hiljaisuudesta ja rauhasta. Nautin kauniista luonnosta.

Ilta on jo pitkällä. Aurinko on hiljaa hiipinyt puiden taakse. Alkaa olla jo pimeää. Sytytän ikkunalaudalla olevat kynttilät palamaan. Tuijotan ihaillen niiden liekkejä. Ne tuovat edes vähän lämpöä huoneeseen.

Seuraavana päivänä se iskee yllättäen. En saa sinua ajatuksistani pois. En sinun hymyäsi. En sinun kysymiäsi kysymyksiä.
-Onko kaikki hyvin?
-Mitä sää oikein mietit?
Arvaa vaan tekisikö mieli ostaa lippu sinne. Tulisin heti, jos vain voisin. En vain tiedä mitä sinä ajattelet minusta. Välitätkö yhtään. Välitätkö enemmän kuin ystävä. Välitätkö yhtä paljon kuin minä. Tyydytkö vain olemaan hiljaa. Haluatko vain olla kertomatta, vai pelkäätkö sinä omia tunteitasi?

Ei olisi pitänyt luottaa

Käsi kädessäni. Sama tahti askeleissa. Hymy, jota en voisi koskaan unohtaa. Sanat, joita jäin kaipaamaan. Ne hyvästit olivat kaikkein vaikeimmat. Ei olisi halunnut päästää irti. Ei olisi halunnut kääntyä ja jättää sitä hymyä, niitä yhdessä vietettyjä iltoja. Ei olisi halunnut jättää sitä ainoaa turvaa, mutta lopulta oli vain päästettävä irti ja lähdettävä.

Kaduilla oli hiljaista. Kuului vain sadepisaroiden ääntä, kun ne ropisivat peltikattoa vasten. Lehtien vihreä väri oli kadonnut olemattomiin. Kyyneliä silmäkulmassa. Ikävä kesää. Ikävä kaikkia niitä hetkiä, jolloin ei tarvinnut pelätä mitään. Ikävä niitä kaikkia ystäviä, jotka piti hyvästellä viimeisen kerran. Ikävä vastaleikatun nurmikon tuoksua. Ikävä jäätelöä ja mahan pohjassa tuntuvaa jännitystä huvipuistolaitteissa. Ikävä vuoden suurinta tapahtumaa.

Jälkiä lumessa.

Vaaleita pilviä taivaalla.

Tähtiä tuikkimassa yön pimeydessä.

Voisinpa olla kotona.

Istua äidin sylissä,

niin kuin ennen.

Voisinpa ratsastaa aallon harjalla,

antaa tuulen kuljettaa.

Tuli rätisi takassa ja katselin sitä hymy huulillani. Olin ylpeä siitä, että olin saanut sen taas kuntoon. Mökissä olisi ollut älyttömän kylmä, jos sitä ei olisi voinut lämmittää mitenkään. Aina silloin tällöin heitin muutaman muovimukin tai lautasen takkaan ja katselin, kun ne hitaasti muuttuivat mustaksi sohjoksi. Juhlat olivat loppuneet jo tunteja sitten. Niillä onnitteluilla, hymyillä ja haleilla, olisin voinut elää vaikka miten pitkään. Varsinkin erään onnittelu oli jäänyt mieleen.

"Tuuli." Käännyin ympäri ja näin kauniit taivaansiniset silmät ja söpön hymyn. Pojalla oli ruskeat hiukset, jotka näyttivät auringon valossa kultaisilta. En ollut nähnyt häntä tätä aiemmin. Kukakohan hänet oli pyytänyt tänne mukaan. Kaikki muut olivat minun kutsumiani. "Good luck. Can I hug?" Poika kysyi. Minä lupasin. Hän halasi ja pyöräytti muutaman kerran ilmassa. Nauroin vapautuneesti. Tähän ihmiseen minä haluaisin tutustua paremmin. "Thank you", sain juuri ja juuri sanottua. Suljin silmäni aivan hetkeksi, ja kun avasin ne, hän oli poissa.

Pyöräilin keskustaan.  Minulle oli neuvottu reitti. Osaisin sen melkein silmät kiinni. Lukitsin pyörän puuhun kiinni ja astuin vanhaan kahvilaan. Tilasin kupin kaakaota ja istuin ikkunapöytään. Join hitaasti kuumaa juomaa, jonka päällä oli kermavaahtoa. Rakastin sitä. ''Hey. Who are you?'' nostin pääni ja tuijotin suoraan kirkkaan sinisiin silmiin. ''Hey. I'm Tuuli'', vastasin hiljaa. Tuijotin nuita silmiä ja tunsin lipuvani jonnekin pois, pois siitä pöydästä, pois siitä kahvilasta.

Kävelimme käsi kädessä kohti rantaa. Hymyilin ja katsilen nuita niin tuttuja ja turvallisia kasvoja.

''Do you sleep?'' säpsähdin ja katselin nuita niin tutun näköisiä silmiä. Tunsin kyyneleet poskillani ja painoin pään käsiini. Tärisin. Hän tarttui käteeni, veti ylös tuolilta ja talutti ulos ovesta. Ulkona hän painoi minut itseään vasten.

Hymy, joka sai sydämen läpättämään. Käsi, joka sai tuntemaan turvan. Askeleet, jotka veivät kujalle. Silloin oli helppo unohtaa, että se ei ollutkaan sama käsi, sama hymy tai samat askeleet. Silloin unohti pelätä. En ymmärtänyt väistää. Tunsin lyönnit ja valitin tuskasta. Miksi olin luottanut vain tunteisiin, muistoihin, jotka ne toivat mieleen.

Oven naksahdus kuului takanani. Pelko siitä, että joku yritti käydä käsiksi. Pelko siitä, että hengitin viimeistä kertaa. Käännyin kujalta. Kuljin vastakkaiseen suuntaan. Varoin askeleitani. Lopulta pysähdyin ja kuuntelin pelkkää hiljaisuutta.

Istuin lentokoneessa matkalla takaisin kotiin. Pelkäsin kohdata ne kaikki kasvot. Pelkäsin eniten kohdata hänen kasvonsa. Huomasin jo kaukaa hänen kasvonsa, hymyn ja kyyneleet. Tunsin hänen askeleensa, vaikka en edes kuullut niitä vielä. Pelkäsin niin paljon, että en pystynyt liikkumaan.

Tuttu käsi tarttui käteeni. Pelästyin halausta ja kättä kädessäni. Eikö hän ymmärtänyt mitä ne toivat mieleeni. Miten hän edes ymmärtäisi, kun en ollut kertonut. Irrottaudun nopeasti hänen otteestaan. Näin hänen kasvoillaan hämmennyksen ja surun. Näin hänen kasvoillaan valtavan epäuskon. Hän kääntyi pois. Käveli ja katosi ovesta ulos. Hän katosi elämästäni. Itkin ja tunsin äidin käden johdattavan minut takaisin tuttuun rämisevään autoon ja näin ikkunasta, kuinka jouluvalot loistivat puissa ja ikkunoissa. Itkin sitä, että en kerennyt selittää. Sitä, että hän ei jäänyt kuuntelemaan.

Toive postaus

Mua pyydettiin tekemään kuvapostaus, jossa kerron, että mitä mikäkin kuva tarkottaa mulle. Nää kaks ylintä kuvaa merkkaa mulle kevättä ja kesää. Sitä, että pitkän ja synkän talven jälkeen tulee se ihana vihreys ja valo. Oon huomannu, että oon keväisin yleensä kaikkein iloisin. Jaksan paremmin ja en oo niin väsynyt.

Vähän likanen cruiseri. Cruiseri on tuonu mun elämään lisää iloa. Kotona mulla normaalisti menee päivät vaan ollessa sisällä. Ei ulkona oo normisti muuta tekemistä, ku voi mennä kuvaamaan, mutta ei siihenkään oo inspistä joka päivä. Tällä mää oon sitte viilettäny katuja pitkin. Nauranu, ku ei aluksi meinannu onnistua ja hymyilly, ku se on vaan ollu niin mukavaa.

Näistä kuvista mulla tulee mieleen lapsuus. Niin paljon on leikitty tuolla leikkimökissä ja tuossa nurmikolla. Ratsastettu keppareilla, hypitty esteitä ja juostu vaan. 

Näinki pienet asiat, ku kukat tuo mun elämään iloa. Ne on monestikki vaan niin kauniita. Ainut huono puoli on se, että niitten kastelemista ei kannata jättää mun huoleksi xd

Piano on yks mun arjen voimavara. Jos on huono päivä, niin soittaessa saa unohettua omat murheet. Voi vaan eläytyä musiikkiin ja antaa sen viedä mukanaan. <3 <3 <3

Nää nuotit on vähän niinku tuohon piano juttuun, mutta siis laulaminen on kans tosi mukavaa. Ainaki sillon, ku lähtee ääntä.

Hevoset ja eläimet muutenki. Ne on vaan niin ihania! <3 Saa niin usein hymyilee. Niitten kans on aina mukava olla. Saa tehä tällasen postauksen, jos huvittaa. Ois mukava nähä, että mitkä on teille sellasia merkittäviä asioita :)

-Lihava. Läski. Laihuttaisit vähän.

Söin puolikkaan omenan. Maha tuntui täydeltä. Otin lenkkikamppeet kaapista ja laitoin hiukset pompulalle. Hölkkäsin tien reunaa pitkin. -Lihava. Läski. Laihuttaisit vähän. Ajatukset tulivat aivan yhtäkkiä, niin kuin yleensäkin. Kiihdytin vauhtiani. Halusin karistaa ne ylimääräiset kalorit vartalostani. Olin vähentänyt syömistä pikkuhiljaa. Kukaan ei ollut huomannut mitään.

                                                           

Makaroonilaatikko oli uunin päällä. Työnsin sen jääkaappiin ja ajattelin, että sitä en ainakaan söisi. Pengoin pakastinta ja löysin kulhollisen mustikoita. Söin mustikat hetkessä. -Lihot, jos syöt nuin paljon. Sinä päivänä en syönyt enää muuta. Enhän halunnut lihoa. Illan lopuksi kävin vielä heittämässä viidentoista kilometrin lenkin. Peiton alla maatessani ei enää väsyttänyt. Ajatukset kiersivät ympyrää.

Ruokajono oli lyhyt. Laitoin salaattia lautaselle ja istuin lähimpään pöytään. Kävin vielä hakemassa näkkärin. Syönnin jälkeen tuli täys olo. -Hyi, ku söit paljon. Lukitsin vessan oven, nostin pöntön kannen ja työnsin sormet kurkkuuni. Heti tuli helpompi olo.

"Tuo on ihan sairasta." Katsoin Siljaa. Olin kertonut siitä vähentäneeni syömistä. Olin myös kertonut pitkistä lenkeistä, joille meinasin välillä uupua täysin. Olin kertonut oksentamisesta ja siitä, että tunsin itseni lihavaksi. "Pinja sä et nää ittees sellasena ku sä oot. Vaatteet roikkuu sun päällä ja sä oot enää pelkästään luuta ja nahkaa. Eikö teiän porukat oo oikeesti huomannu mitään?" Pudistin päätäni. -Läski sä oot, mielessäni välkkyi. "Sun pitäis päästä hoitoon. Ei tämmönen voi jatkua."



Vuosi oli kulunut tuosta hetkestä. Elämä oli ollut kuin vuoristorataa. Ala- sekä ylämäkiä. Syömishäiriön kanssa oli ollut vaikea elää. Ruokailutottumuksia oli pitänyt muuttaa. Kaikki oli mennyt uusiksi. Vieläkään en syönyt aivan sitä, mitä olisi pitänyt. Lenkkeily oli jäänyt pariin kertaan viikossa. Tästä oli hyvä jatkaa eteenpäin.

Teksti on fiktiivinen. Älä kopio sitä!

Peltotiellä

Peltotie oli autio. Hän juoksi tasaista vauhtia, onneksi ei ollut kiire mihinkään. Täysikuu loisti himmeästi taivaalla. Aurinko oli laskenut pellon vastakkaisella puolella. Taivas oli värjäytynyt punertavaksi. Ei tuullut edes. Punaiset lapaset hiostivat. Hän otti ne pois käsistään. Työnsi ne syvälle taskuihin ja laittoi vetoketjut kiinni. Hän ei ollut jaksanut ottaa puhelinta mukaan. Eipä siitä olisi paljoa hyötyä ollutkaan. Liitä laturiin, se oli välkyttänyt himmeällä näytöllä. Askeleet hidastuivat. Lopulta hän pysähtyi. Istui tienreunalle ja puhalsi ilmaan. Oli niin viileää, että hänen puhaltamansa ilma näkyi. Hän hengitti syvään ja odotti, että hengitys tasaantuisi. Lenkkarit olivat menneet kuraan. Tie oli ollut joistain kohti pehmeä. Hän nousi ylös. Katseli pilviä, jotka lipuivat hiljalleen ohi. Maisema näytti kauniilta. Olisipa sen saman kuvan voinut maalata valkoiselle taulupohjalle. Olisipa sen voinut ikuistaa edes kameraan. Kaikkein ihanimpana se kuitenkin näkyi siinä hänen katsellessaan. Se näkyi suoraan hänen edessään. Se yksi lyhyt hetki piirtyisi hänen muistojensa joukkoon. Hän kääntyi ympäri. Hölkkäsi kevyesti takaisinpäin. Vielä kotitielläkin se maisema häilyi hänen mielessään.


Teksti on fiktiivinen. Älä kopioi sitä!

Jos voisin

Jos voisin hiljaisuutta kuunnella.

Istua pellon laidalle,

 ja katsella kuutamoa.

Jos voisin kulkea puron mukana.

Ihmetellä kaikkea ympärilläni.

Jos joskus voisin seisoa raiteilla,

 ja nousta hijaa kulkevaan junaan.

Nauraa muiden mukana.

Jos voisin kerrankin vain päästää kädestäsi irti,

 ja kokeilla tämän maailman rajoja.

Jos voisin karata ikkunassa olevia kaltereita, ja ihmetellä maisemia.

Jos vain voisin.

Minä tekisin sen.


Teksti on fiktiivinen. 

Tiesitkö tätä minusta?

Ku vastaan jollekki wapissa johonki viestiin, ni saatan sanoo ääneen, et mitä kirjotan. Tää vaan sellasissa tapauksissa, jossa vastaan esim et joo, tai ihan sama. Ihan ku se istuis siinä mun eessä ja juteltais livenä. :D

Laulan joskus, ku polen vaikka jonnekin pimeellä.

Tykkään tosi tosi paljo ruotsinkielestä ja haluisin joskus käydä joko Ruotsissa tai Norjassa.

Oon kuulemma ihan samanlainen, ku mun kaks siskoa. Ollaan kuulemma saman näkösiä, meillä on samanlainen nauru ja ääni ja ollaan yhtä kovia huijaamaan.

Mun puhelin on tippunu tielle, vessanpönttöön ja koulussa yheltä porrastasanteelta kellarikerrokseen, eikä se oo vielä hajonnu.

Mulla on yks sellanen lempparipeitto, joka on mulla aina, ja siinä ei oo lakanaa, koska se on vaan niin kivan tuntonen ilman. Meillä on kotona varapeittona toinen sellanen samanlainen, niin äiti sit aina välillä pesee sen mun peiton.

Inhoan siivoomista yli kaiken. Imuroimista, luutuamista, tiskien- ja pyykkien laittoa yms. Järjestäminen taas on eri juttu ja kavereilla on ihan jees siivota.

Pienenä pelkäsin tosi paljo pimeetä ja mulla piti olla aina huoneen ovi auki. Nukuin pienenä myös kerrossängyssä ja ajattelin, että mun sängyn alla asuu joku noita, joka kiskoo mut alas, ku kiipeen sänkyyn. Siks aina, ku laitoin valot kiinni, ni ryntäsin ne portaat ylös ihan täysillä ja menin äkkiä peiton alle silmät kiinni. Heti, ku silmät oli kiinni, ni ei enää pelottanu. En tiiä onko se jääny tuosta jotenki, mutta siis vielä nykyäänki, jos luen vaikka jotai kunnon murhakirjaa tms, ni tulee sellanen pakottava tarve valot sammutettuani mennä niin nopeesti, ku pystyn peiton alle ja laittaa silmät kiinni.

Luin kakkosluokalla kaikki muut Harry Potterit, paitsi sen vimpan. Viimesen luin kolmosella. Näin sitte aina kunnon Harry Potter painajaisia. Eli oon ihan tosi tosi kova lukemaan. Jos meen kirjastoon, ni lainaan aina niin paljo kirjoja, et mulla on reppu ja liikkakassi niitä täynnä, ja luen ne yhessä tai kahessa päivässä.

Muokkaan blogissa olevia kuvia tosi tosi harvoin, ja sillonki vaan ihan vähän. En vaan jotenki jaksa vaivautua ja ihan hyviä kuvia ne on ollu ilman mitään muokkauksiakaan. Esim näitäkään kuvia en oo muokannu yhtään. Sitte taas tykkään muokata vaikka photoshopilla jotain tosi siistejä kuvia. Lisätä vaikka monta kuvaa samaan kuvaan ja tehä kaikkea erikoista. Harmi vaan, että meillä ei oo kotona koneella sitä ja ei varmaan koskaan tuu olemaankaan.

Oon sinällään aika nirso ruuan suhteen, tai on aika paljo ruokia, joita en syö. Tähän mennessä oon pärjänny ihan hyvin ilman, mutta oishan se ihan kiva vielä joskus pystyä syömään niitä.

Oon tosi tarkka kaikkien eräpäivien ja viimeinen käyttöpäivä merkintöjen kans. Esim en voi juoda sellasta maitoa, jossa on ollu eräpäivä edellisenä päivänä. Liian usein vissiin tullu juotua tai syötyä jotain pilaantunutta :D

Pienenä mun synttäreillä kävi pelkästään vaan poikia ja vielä nykyäänki monesti tuun paremmin toimeen poikien, ku tyttöjen kanssa.

Pienenä mun unelma-ammatti oli opettaja. Nyt mua ei kiinnostais se enää tyyliin yhtää. Niillä on ihan hyvä palkka ja ihan huiput lomat, mutta muuten niinku täysin ei.

Oon kirjottanu lastenkirjan (tosin sitä ei julkastu, mutta sitä saatetaan joskus käyttää johonki), ja nyt kirjotan nuortenkirjaa. Oon pienestä asti tykänny kirjottamisesta. Löysin mun kakkosluokan tarinavihkon ja olin kirjottanu tyyliin puolet siitä vihkosta jotain tarinaa :o

Tykkään tosi paljon vesisateesta. Sillon on kiva laittaa kumpparit jalkaan ja lähtä kävelee ulos, tai sitte on vaan kiva kääriytyä viltin alle ja lukee jotain kirjaa tai lanittaa puhelimella.

Hauskoja faktoja on vaikee keksii tälleen yhtäkkiä. Niitä tulee aina sillon mieleen, ku tekee jotain sellasta -omaa tapaa- Mutta joo. Mitäs tykkäsitte tästä?