sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

yksin

Ilta on viilentynyt. Katulamput hohkaa himmeetä valoaan. Asfaltilla valon ja varjon tanssia. Pysähdyn. Hengitän huurua ilmaan. Annan hengityksen tasaantua ennen kuin jatkan matkaa. Tuntuu, että kaikesta on ikuisuus. Kesästä ja valosta. Päivistä, jolloin jaksoin vielä hymyillä. Pari kuukautta opiskelua lukiossa takana. Raskas koeviikko. Tyhjyydeltä tuntuvat viikot. Ystävien näkemisestä on jo aikaa.

Ahdistus tulee taas. Pelkään, etten kuulu minnekään. Ettei kukaan olekaan aito ystävä. Että kukaan ei vaan uskalla sanoa suoraan -sä et kuulu tänne.
Kesä meni kotona. Välillä saatoin tuijottaa seinää ja ajatella, en mä kuulu tännekään. Kotikaan ei oo mua varten.

Kiihdytän vauhtia. Juoksulenkki saa ajatukset hetkeksi muualle. Tulevaan talveen. Joululomaan, joka häämöttää jossain kaukaisuudessa. Tsemppaan itteeni. Mä jaksan sinne asti. Meni mulla miten meni. Sillon mä aion irrottaa otteen rutiineista, joiden oon pelännyt särkyvän. Pelkään muutoksia. Sitä, ettei elämä olisikaan enää samanlaista.

Teksti on fiktiivinen

tiistai 12. heinäkuuta 2016

weddings


Tähän kesään on mahtunu paljon kaikenlaista, vaikka alkukesästä tuntu, et oisin voinu ohittaa koko kesän samantien. Varsinki nää takana olevat kolme viikkoa on ollu jotain ihan huikeeta. Meiän kotona on ollu vilskettä, ku autollinen amerikkalaisia tuli meille pariksi viikoksi häiden takia. 

Vihkiminen kirkossa oli erilainen mihin oon tottunu. Oli ensinnäkin kolme "häämarssia", joista ensimmäisellä meni meidän perhe, ja sulhasen perhe. Toisella häämarssilla meni itse sulhanen ja hänen äitinsä. Viimeisellä tuli mun sisko, joka oli siis morsian ja isä. Niiden edellä käveli morsiustyttö, joka oli meidän serkku.

Häät oli iltahäät ja alko kuuden aikaan illalla. Hääjuhla vietettiin seurakuntatalolla, joka oltiin edellisenä päivänä koristeltu. Häiden teemavärit oli valkoinen, vaaleanpunainen ja ruskea. 

Morsian ja sulhanen saivat toisensa, ja oli ihana olla ensimmäisissä oman sisaruksen häissä.

Tän kaiken lisäksi kävin kaverin mökillä yötä ja oli jotenkin niin ihana olla siellä, vaikkei mitään erityistä tehtykään. Mun mielestä mökillä olemisessa parasta onkin se kiireettömyys ja että voi olla välillä tekemättä mitään. Hullua, että koulun alkuun on enää kuukausi. Nauttikaa viimeisistä kesälomapäivistä!







torstai 7. heinäkuuta 2016

onnenkyyneliäkö


Elämä oli hymyillyt jonkun aikaa. Olin kattonu iltaisin auringonlaskua katolla. Eilen oli satanu vettä, mutta en ollu antanu sen vaikuttaa fiilikseen. Olin pienenä tykänny sateesta. Nykyään se ahisti. Makasin sadepäivät vaan sisällä tekemättä yhtään mitään. Porukat haukku mua laiskaksi, ku en ollu saanu otettua ittiä niskasta kiinni. Kesätyöt oli jäänyt saamatta. Tuntu, etten ois siinä mielentilassa ees pystyny tekemään kuuden tunnin työpäiviä.


Istahhin penkille ja painoin silmät kiinni. Olin väsyny siihen, että pää oli täynnä ajatuksia 24/7. Unissakaan en saanu niiltä rauhaa. Vaikka oli ollu niin paljon ressiä ja ahistuksen tunnetta, niin silti juhannus oli auttanu jaksamaan. Eliel oli ollu mun ja äidin kans mökillä. Se oli tullu mun seuraksi heittämään talviturkin, vaikka se vihas uimista yli kaiken. Oltiin istuttu märissä uikkareissa saunan lauteilla ja katottu, ku naapuri oli sytyttäny kokon palamaan. Myöhään illalla se oli istunu laiturilla yksinään aika vaisuna. Olin istunu sen viereen ja ottanu sitä kädestä kiinni. Siinä me oltiin sitte istuttu tunti sanomatta sanaakaan. Oli ollu vaan tärkeintä olla ja välittää toisesta.


Tuijotin katossa olevia julisteita. Lady Gaga katto sieltä mua takas eri asennoissa. Irvistin niille kaikille, nousin sitte jakkaralle ja revin ne katosta irti. Olin joskus vuosia sitten ollut sen suuri fani. Tuntu ettei sitä ihmistä enää ollu jäljellä, joka olin sillon ollut. Kaikki oli muuttunut niin nopeesti. Elämän tyyli ja -arvot. Menneisyys ei tuntunu omalta. Ei ollu enää mitään jäljellä siitä elämästä kuin nuo revityt julisteet lattialla. Tunsin miten kyyneleet valu poskilta kaulalle. En tienny oliko ne onnen kyyneleitä vai ei.