Tässä postauksessa kerron mun fiiliksistä opistoa ennen, opistossa ja sen jälkeen. Tää on tarkotettu ihan kaikille, mutta erityisesti niille, joilla alkaa pian opisto.
Vuosi sitten tulevaisuuden suunnitelmat oli selkiintynyt. Oli muutama viikko aikaa opiston alkuun. Muistelen, ettei mua jännittäny mennä opistoon. Ootin sitä paljon, mutta nautin silti kesälomasta ja siitä, että musta tulis paljon itsenäisempi tulevan vuoden aikana ja saisin vihdoin asua pois kotoa. Siskot oli kertonu tosi paljon opistosta ja mulla oli tosi paljon odotuksia tulevaa vuotta kohtaan.
"Oon jo jonkun verran pakannu kamoja, mutta on vielä pakattavaaki. Ihan outoa oikeesti. Jotenki ei vieläkään käsitä, että jotain niin uutta ja ihmeellistä edessä. Ens vuosi antaa ihan varmasti niin paljon, ettei sitä voi rahalla määrittää."
Muistan fiiliksen, ku astuin mun kämpän sisälle ja avasin oman huoneen oven. Jotenkin siinä vaiheessa tajus, että siitä tulee oikeesti vuodeksi mun huone ja koti. Heti ekana iltana sisustin mun huonetta vähän ja se oli paljon kodikkaampi.
"Opistoviikko meni nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti. Ei kerennyt ajatella kotia, perhettä tai ystäviä. Ei sitä, mitä muulle maailmalle kuuluu. Vaikka nyt väsyttää ja fiilis ei ole parhain, en kadu yhtään opistoon lähtöä. Se paikka on kuin minua varten luotu. Puhuimme opistolla siitä, että tosi moni kysyy varmasti miten on mennyt ja mitä ollaan tehty. Vaikka kuinka hyvin selittäisi, ei pysty antamaan toiselle sitä mitä se todella on. Se pitää itse kokea."
"Kun piti siivota solu kurssilaisia varten, tuli haikea olo. Nytkö me oikeesti lähetään täältä? Viikossa paikasta tuli koti. Opistokoti. Tästä vuodesta tulee mahtava. Jotenkin vain tiedän sen."
Meiän kämpässä oli mun lisäksi kolme ihmistä. Mulla oli omahuone, joka anto vastapainoa sosiaaliselle elämälle. Opiston ensimmäiset viikot oli tutustumista ihmisiin, oli erilaisia leikkejä, solujen keskeisiä kilpailuja ja yhdessäoloa. Oli sellanen olo, niinku ois ollu jollain leirillä tai riparilla.
Aika alussa jo huomasin miten porukka alko jakaantua kahtia. Muistan, et ajattelin, etten ikinä pysty/tuu tutustumaan toisen porukan ihmisiin. Tuntu, että niillä oli niin paljon erilaisempi elämäntyyli.
Pikkuhiljaa ihmiset tutustu toisiinsa paremmin ja tuli pienempiä porukoita ja ite vietin tosi paljon aikaa mun kämppäläisten kanssa. Oltiin pääkkärissä ja kämpällä yhessä. Oli tosi mukavaa. Leivottiin aika paljon ja vietettiin rentoa elämää.
Jossain vaiheessa alko sitten arki, ja opiskelu, joka tuntu aluksi raskaalta niiden "leiri" viikkojen jälkeen. Mulla oli tosi täys lukkari ja kävin sitte ottamassa valinnaisia aineita pois, että jaksaisin paremmin.
Sitten tuli syysloma. Mua oli alkanu ahistamaan olo mun kämpässä, ja vietin yleensä aikaa vaan omassa huoneessa. Syysloman jälkeen muutin toiseen kämppään, ja kaverin kans samaan huoneeseen. Tykkäsin siitä, että iltasin oli aina ystävä, jolle jutella, eikä tarvinnu enää olla yksin. Kämppä tuntu jotenkin heti kodilta.
Kaheksan viikkoa oli menny opistoa, ku mulla alko ahistamaan tosi paljon ja oli usein vaan paha olla. Tuntu, et elämä oli pelkkää vuoristorataa. Liikuin eri ihmisten kanssa, ku opiston alussa. Niitten ihmisten seurassa mulla oli usein tosi ulkopuolinen olo, enkä kehannu koskaan sanoa miltä musta oikeesti tuntu.
"Musta tuntuu, et tääkään ei ollu mun paikka."
Aloin ihan tosissaan miettimään opiston lopettamista. Puhuin siitä joillekin ja ne oli sitä mieltä, että keväästä tulis parempi ja että mun kannattais jäädä. En uskaltanu puhua porukoille mun ajatuksista mitään ja niimpä sitten tuli joululoma ja ajattelin, että en mieti opistoa sillon yhtään ja päätän joululoman jälkeen, et palaanko takas vai en.
Loma tuli ja meni. Enkä vieläkään uskaltanu puhua porukoille mitään. En halunnu opistolle takas, mutta oli vaan pakko mennä.
"Huone näyttää tyhjältä. Kämppis lopetti joululta. Nyt mä sit oon yksin. Toinen kämppis ehkä muuttaa toisesta huoneesta tänne. En tiiä onko se hyvä vai huono asia. En tiiä oikein vieläkään, että oliko hyvä päätös tulla opistoon, mutta mä edelleen toivon, että kevät on parempi, ku syksy. Kohta tää on jo ohi. Tiiä sitte tuleeko tätä paikkaa yhtään ikävä."
Joulun jälkeen meiän porukkaa ei enää vaan ollut. Liikuin porukasta toiseen, enkä tienny missä mun kuuluis olla. Tuli helmikuu ja sen kaiken ahistuksen lisäksi tuli stressi siitä, että piti tietää mihin hakis yhteishaussa.
Mutta tuon kaiken vastakohtana kaikki opistolaiset alko olemaan enemmän ja enemmän tekemisissä keskenään. Otettiin mun huonekaverin kanssa tavoite, että kierrettäis kaikki kämpät opiston loppuun mennessä. Eikä saanut vain käydä ovella, vaan piti mennä ihan kunnolla kylään.
"Onnellinen. Pienistä jutuista, välittämisestä, ystävyydestä, ja lista vois jatkua loputtomiin. Tykkään opistosta, opistoelämästä ja opistolaisista. Kevät on lähteny käyntiin hirveen nopeesti, ja tuntuu, että tää vuosi on ihan kohta mennyt ohi. Nyt on semmonen tervetullut olo. Elämä hymyilee."
"Nauru kupli onnellisuutta. Selitystä. Käsien huidontaa. Istuttiin kämpän sohvilla vieretysten. Huoneen täytti kellon raksutus ja kynän rapina. Ilta oli ollut ikimuistoinen. Välillä oli naurattanut niin paljon, että mahaan oli koskenut. Kasvojen totinen ilme oli muuttunut lempeään hymyyn."
"Täällä opistossa on oppinu oikeesti elämäntaitoja ja perheen merkityskin korostuu. Ku pariviikkoa menee opistolla, on ihan jees käyä välillä kotonakin. Toisaalta opistosta on tullut niin rakas paikka, ettei malttais aina ees lähtä pois. Pikkuhiljaa ympärillä on alkanu olemaan sellasia ihmisiä, jotka on oikeesti mun tyyppisiä. Joitten seurassa voi olla täysin oma itsensä."
Opintomatka. Siellä oltiin samaa porukkaa. Tuntu, että kaikki muuttu sen jälkeen. Pysty mennä juttelemaan kelle vaan ja koko viikon mun fiilis oli ihan pilvissä.
"Takana laivamatka, Tallinnan kiertoajelu, ja tunnin shoppailureissu. Oon nauttinu täällä olosta ja näistä ihmisistä. On ollu jotenki niin vapaan tuntosta."
Opiston viimenen viikko. Se, jota olin yrittäny olla ajattelematta. Kaikkea tehtiin viimestä kertaa. Kaikki tuntu vaan niin lopulliselta.
"Opiston toisiksi viimenen ilta alkaa olla lopuillaan. Pääkkärissä oli ennen iltapalaa paljo porukkaa. Laulettiin, ja pöydillä oli kulhoissa sipsiä ja karkkia. Iltapalan jälkeen mentiin pelaamaan lenttistä, ja lopulta mentiin yhteen tyttöjen kämppään. Juteltiin ja puhuttiin siitä, että millä fiiliksillä kaikki on, ku tää loppuu ihan kohta. Sitte mentiin poikien kämppään. Itkettiin ja naurettiin. Tajusin miten ikävä tulee kaikkia amerikkalaisia. Niille pitää oikeesti sanoa hyvästit. Huomenna oikeesti viimenen päivä. Ei vaan voi käsittää."
Olin tarkotuksella jättäny ajattelematta opiston päättymistä. Viimeinen päivä tuli. Kevätjuhlassa en tajunnu, että me oikeesti lähettäis pois. Että kaikkien niitten muistojen ja kokemusten jälkeen se ois ollu muka se viimenen päivä.
Mentiin ulos rinkiin ja piti alkaa hyvästelemään ihmisiä. Puolessa välissä rinkiä tajusin jotenki hetkeksi, että tää päättyy. Ettei enää tulla viikonlopun jälkeen takas. Että elämä ei enää koskaan tuu olemaan samanlaista.
Kotimatkalla mä en pystyny ajattelemaan mitään. Juttelin serkun kanssa kaikesta muusta ja tuntu ihan normaalilta mennä kotiin.
Kesäloma alko. Jotenki oli koko ajan sellanen olo, että meen takas opistoon loman jälkeen. Tuli usein mieleen muistoja opistosta. Kaikkia niitä hetkiä, ku oli vaan voinu hymyillä täysillä. Ku oli tehty jotain hauskaa yhessä. Ehkä joku källi poikien kämppään. Kaikki soluillat, teemapäivät ja teemaviikot. Kaikki ne niin tärkeiksi ja läheisiksi tulleet ystävät, joista oli vuoden aikana muodostunu opistoperhe. Vaikka syksy oli ollu niin vaikee. Vaikka olin melkein lähteny joululta pois. Niin silti mä olisin halunnu sinne takas.
Sitten kesäloma päätty ja lukio alko, ja en oo vieläkään sisäistäny sitä, etten mä enää vaan mee sinne takas. Ettei enää mitään niitä asioita voi tehdä tai kokea uudestaan. Että ne ystävät, jotka sillon asu niin lähellä mua, asuu ympäri Suomea.
Jos mää jotakin olisin voinut tehä, niin olisin nauttinu kaikista hyvistä hetkistä ja päivistä kaks kertaa enemmän. Olisin menny rohkeesti juttelemaan kaikille ihmisille. Tutustunu niihin. Menny rohkeesti käymään jo opiston alussa kaikkien kämpässä kylässä. Olisin tehny vielä enemmän kaikkia hauskoja ja ehkä vähän hullujakin juttuja. Keksiny kaikkia mukavia tempauksia koko opistolle. Kuttunu useemmin porukkaa meiän kämpälle kylään jne.
Tiiän, ettei mitään enää voi muuttaa. Opistovuosi oli ja meni. Sieltä on jääny hyviä muistoja, ja niitä vähemmän hyviä muistoja, mutta sen oon huomannu, että vaikka syksyllä ja jouluna tuntu, ettei mielessä oo mitään mukavia muistoja, niin aika kultaa muistot. Jokainen opistovuosi on erilainen, ja jokainen kokee sen eritavalla, mutta voin sanoa, että kannatti käydä. Vuosi pois kotoa sadan ihmisen ympäröimänä kasvatti mua tosi paljon. Itsenäistyin, opin tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen ja musta tuli tosi tosi paljo rohkeempi, mitä olin opiston alussa. Ehkä isoin juttu mitä kadun vielä monenkin vuoden päästä, on se, etten uskaltanu jutella amerikkalaisille enkuksi juuri mitään.
Nyt ymmärrän myös lauseen, jonka oon kuullu tosi monta kertaa.
-Opisto ei ole välivuosi, vaan valovuosi.
ps... Tää postaus on aika negatiivis painotteinen, mutta opistossa oli myös tosi paljon niitä hyviä hetkiä. Sain sieltä tosi monta tärkeetä ystävää ja kokemuksia, joita ei todellakaan voi rahalla saada.
En ajatellu, että tästä postauksesta tulis näin pitkä, mutta en osannu tiivistää tätä lyhyemmäksi.
Jos sua yhtään kiinnostais saada toinen erilaisempi postaus opistosta, niin kommentoi alas jotain, ja ois kiva tietää mitä tykkäsitte tästä. Pahoittelen vielä kirjoitusvirheitä, en jaksanu tarkistaa niitä..
