tiistai 25. heinäkuuta 2017

kun musta tuntui, etten kohta voisi edes hengittää

Mä ajoin autolla laulujen soidessa taustalla. Tie oli tuttu. Olin monet kerrat kuluttanut renkaita sitä asfalttia vasten. 

Mun pään sisäinen maailma oli ristiaallokossa. Olin lähtenyt pakoon kaikkia niitä ajatuksia. Tunteita, jotka oli vahvoja ja selkeitä, mutta olin silti liian hukassa niiden kanssa. Kun mä en tiennyt tapahtuisiko muutosta, ja jos tapahtuisi, niin milloin ja miten. 

Mä en ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa. Että oli ihan järjetön ikävä, vaikka toiseen oli välimatkaa muutaman askeleen verran. Että toisen hymy sai mut virnistelemään hölmösti puoli tuntia sen jälkeen.

Olihan siinä ollut kaikkea muutakin. Yhdessäoloa, toiseen tutustumista ja juttelua. Sitä mä kaipasin lisää. 

Ja silti, vaikka niin monet tilanteet sai sen tuntumaan niin oikealle, mä en ollut varma mistään. Omista tunteista ehkä, mutta toisen mä en uskaltanut luottaa vähääkään. 

Mä olisin halunnut jutella, mutta ei ollut tullut tilaisuutta. Eikä musta tuntunut oikealta puhua tunteista muiden kuullen. Ei todellakaan. Enkä mä tiennyt oliko se okei lähteä jonnekkin kahdestaan. Mä en tiennyt. Mä en todellakaan tiennyt. Se teki kaikesta niin vaikeaa ja samalla pahinta.

Teki mieli pysähtyä jollekkin tielle tai istua pienen puiston penkille. Teki mieli antaa pidäteltyjen kyynelten tulla. Antaa niiden mukana ajatusten haihtua hetkeksi tuhkatuuleen, kun musta tuntui, etten kohta voisi enää edes hengittää. Saatikka elää. 

Ajatuksia viime viikolta. 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

kukaan ei voi määritellä millainen tyyppi mä olen

Yöllä mä säpsähdin, kun tajusin, että mä oon ollut jo hetken aikaa onnellisempi kuin mitä mä jaksan muistaa. Musta tuntuu, että tää reissu on auttanut mua löytämään vähän sitä Matildaa takaisin, kuka mä olin muutamia vuosia sitten. Oon ymmärtänyt, kuka mä olen, ja ymmärtänyt myös sen, ettei mikään tai kukaan voi määritellä sitä millainen tyyppi mä olen.

Mä olen hymyilevä ja onnellinen Matilda. Mä olen empaattinen ja ystävällinen. Mä en suutu herkästi ja mä en ole yleensä pitkävihainen. 

Mutta mä olen myös välillä hukassa oleva Matilda, joka ei aina tiedä, mitä mun kuuluu tehdä tai miten mun kuuluu olla. Mä olen myös herkkä ja haavoittuvainen. Mutta mä kokoan koko ajan enemmän ja enemmän sitä kaikkea yhtenäiseksi palapeliksi, joka olen minä.

Mä voin hymyillä aidosti, ilman sen taakse jäävää kipua. Mä voin olla taas onnellinen toisten onnesta. Mä voin nauraa ja sanoa, että mulla menee hyvin. Mä pystyn vihdoinkin elämään ajattelematta koko ajan muiden mielikuvaa minusta. Ja se kaikki tekee mut onnelliseksi

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

mä hymyilen sille takas

Se oli jotain, mitä ei voinut käsittää. Kun oli onnellinen toisen onnesta. Kun pienikin hymy sai välillä vatsassa liihottamaan perhosia. Kun tunsi niin vahvoja tunteita toista kohtaan.

Mä en oo osannut kirjottaa oikein mitään, oikein mistään. Mä oon ollut välillä tosi surullinen. Välillä mä oon joutunut laskemaan omalle hengitykselle rytmiä, etten mä sais paniikkikohtausta. Välillä oon joutunut pidättelemään kyyneleitä ja katsonut samalla ikkunasta sadepisaroita. 

Mutta sitten on ollut niin paljon niitä hetkiä, kun mä olen toivonut, että mä voisin muistaa sen hetken aina. Kun koko maailma on hymyillyt mulle ja näyttänyt pitkästä aikaa vahvasti, että on paljon syitä elää. Kun mä oon hymyillyt sydämen pohjasta ja nauranut aidosti.

Mä oon ollut onnellinen. Omasta elämästä, ystävistä ja täällä olosta. Mä oon saanut niin paljon, vaikka alussa mun olis tehnyt vaan mieli ostaa paluulippu suomeen. Oon kasvanut täällä ihmisenä. Oon oppinut tästä kulttuurista ja ihmisten tavoista. Mä oon oppinut myös kieltä ja saanut opettaa suomea.

Elämä hymyilee ja mä hymyilen sille takas.