kuu

Joulu.
Olen käpertynyt mytty peiton alla.
Syvällä sisimmässä sirpaleet hajoavat aina vain.
Rikkinäinen sydän rikkinäisessä ihmisessä.
Voinkohan enää koskaan olla ehjä.
Kokea olevani rakastettu.

Kuu.
Mietin miksei voi hymyillä kuun lailla.
Kai mun hymy muistuttaa enemmän kuunsirppiä kuin aurinkoa.

• • •

Vaikea uskoa sun sanoihin.
Ensin et halua.
Ja sitten haluatkin.

Ymmärrätkö tunteista mitään.
Tunnen ilon ja surun hetket,
vaikka oli päiviä, kun en tuntenut niistä kumpaakaan.

• • •

Mummolan tuoksu.
Herään yöllä,
enkä saa enää unta.

Ehkä opin vielä olemaan minä.
Silloinkin, kun väsymys painaa päälle,
enkä jaksaisi elää.
Silloinkin, kun onnen kyyneleet valuvat paidan kaulukselle, eikä nauru lopu millään.
Silloinkin, kun tuntuu, että kaikki hajoaa ympäriltä ja on vaikea luottaa tulevaan.

normaali?

Joulu lähestyy. Mä oon ollut kaks viikkoa työharjottelussa vanhainkodilla. Ressannut näyttösuunnitelman ja hoito- ja palvelusuunnitelman teosta. Eilen mulla kuitenki alko virallisesti loma, joka on aiempaa lyhyempi, koska mulla alkaa jo toinen päivä taas työt.

Oon asunu nää pari viikkoa kotona. Jätin kämpän ja kämppiksen pariksi kuukaudeksi ja roudasin pikkuveljen avustuksella mun kamoja autoon ja tuntu niinku siinä olis ollu joku isoki muuttokuorma, vaikka muuttamassa en tosiaan ollut. 

Oon ollut jotenki onnellinen täällä. Tuntunut siltä samalta kodilta, ku aina ennenkin, ku vielä asuin täällä. Viikonloput, joina oon täällä käyny pyörähtämässä, ei oo olleet niin mukavia. Oon nukkunu patjalla siskon huoneen lattialla ja mennyt paikasta toiseen kolmantena pyöränä, et kerkeisin tehdä kaiken ja vähän enemmänkin. Nähdä kavereita jne.

Oon nauttinut suunnattomasti talvesta. Siitä, että täällä mä oon uskaltanut mennä kävelylle vaikka keskellä yötä. Siitä, että kaupassa voi tervehtiä melkein jokaista vastaantulijaa ja autolla ajellessa moni nostaa kättä. 

Ehkä mä kaipaan vaan tätä luontoa ja pienen paikkakunnan elämää, kun asun kahdeksannessa kerroksessa isossa kaupungissa ja kuumottelen kaupassa käymistäkin yhdeksän jälkeen, koska eihän voi tietää ketä liikkuu missäkin. 

Viime aikoina oon miettiny tasa-arvoa ja sanaa normaali, ja siihen liittyen kirjotinkin yhteen kuvaan instassa näin.

Ihme. Luin sen nimisen kirjan muutamia päiviä sitten.

Mietippä, miltä just susta tuntuis elää kasvot epämuodostuneena. Nähdä, ku ihmiset kääntää katseen susta pois tai tuijottaa sua suu auki. Miltä tuntuis, ku pienet lapset säikähtäis sut nähdessään tai kun sä kuulisit joka päivä sitä, miten sä et ole normaali.

Mikä tässä maailmassa on normaalia ja mikä ei. Musta se raja on häilyvä, koska sitä ei ole. 

Mä oon onnellinen, että mä oon just tämmönen, vaikka on päiviä, jolloin oma ulkonäkö ei miellytä. Mun pointtina oli vaan se, et oo ylpee itestäs ja kanna rohkeesti sitä millanen tyyppi sä oot. Ulkonäkö ei määritä sun persoonaa.

yksinäisyydenkin hippusia

Ikävä iskee hetkessä.
Kaipaan opistokotia.
Hetkiä siellä.
Sitä, että olin onnellinen.

Haikea olo, kun kuuntelen kevätlevyä.
Niin monet kerrat laulettiin yhdessä.
Äänityksissä tauolla syötiin ja naurettiin.
Joku kertoi hyviä juttuja.

Muistan niitä vaikeitakin hetkiä.
Yksinäisyyden tunnetta.
Kipua.
Kun tuntui, ettei kukaan välittänyt.
Ja silti kaiken aikaa, niin moni ihminen välitti.

Onneksi muistot säilyvät.
Kannan niitä mukanani niin kauan kuin jaksan muistaa.
En anna niiden hukkua mereen
tai kulkea tuulen kuljetettavaksi.
Kannan ne repussani kiitollisena,
niitä yksinäisyydenkin hippusia.

joku minussa katoaa

Valon jälkeen pimeys.
Se tuntuu kylmältä.
Ahdistavalta.

Onko pakko nousta taas ylös.
Jaksaa uusi päivä ja huominenkin.
Mistä löytäisi syyt olla onnellinen.

Joku minussa katoaa.
Haihtuu.
Hiipuu olemattomiin.
Onko se toivo, vai luottamus tulevaan.

Väsyttää.
Nukun melkein kellon ympäri.
Aika vähenee samalla kun kierrokset kasvavat.
Mistä löytää aika kaikkeen.
Onko kohta ainoa vaihtoehto enää luovuttaminen.

Itken.
Turvonneet silmät ja punertavat kasvot.
Peilistä katsoo takkutukkainen minä.

En anna itseni romahtaa.
Mä uskottelen itselleni olevani vahva.
Mä jaksan kaiken ja vähän enemmänkin.

Lyhyen hetken hymyilyttää.
Sitten väsymys tulee taas ja saa mut käpertymään viltin alle.
En tunne enää edes nälkää tai sitten vain ohitan sen.

Illalla painan pään tyynyyn.
On epäonnistunut olo.
Ehkä huominen on parempi.
Ehkä.
Ainakin mä toivon niin.

meren toisella puolella

Kesästä on jo aikaa. Välillä se tuntuu unen omaiselta. On vaikea uskoa, että mä olin oikeasti toisella puolella maapalloa. Että välissä oli tuhansia kilometrejä. 

Muistan jännityksen, kun täti jätti mut lentokentällä yksin ja mä kävelin turvatarkastukseen. Mä en tajunnut, että olin oikeasti lähdössä. 

Lentokoneessa yritin nukkua ja välillä katselin maisemia. Välilasku oli Islannissa. Mä oon aina haaveillut, että pääsisin käymään siellä. Olin mä siellä joku vajaa kahdeksan tuntia, mutta sain vain erittäin pienen pintaraapaisun yläilmoista ja lentokentän ikkunoista.

Olin kuumotellut yksin lentämistä ja turvatarkastusta jenkeissä, koska mun kielitaito oli mitä oli. Islannista Minneapolikseen mun viereen tuli koneessa istumaan kaks suomalaista tyttöä, joiden kanssa mä sitten juttelin ja vaihdettiin puhelinnumeroita.

Perillä mua tuli vastaan mun host-perheen tyttö ja sen ystävä. Oli vaikeuksia ymmärtää mitä mulle puhuttiin, enkä mä osannut hirveästi puhua takaisin. Tytöt vei mut ruokapaikkaan. Oli siitä kuitenkin monta tuntia, kun mä olin syönyt viimeksi.

Mentiin syömään tytön kerrostaloasuntoon ja sitten ajettiin noin tunti vielä perille mun kesäkotiin. Oli tosi outo tunne nousta autosta ja katsoa taloa, missä mä tulisin asumaan pari kuukautta. 

Illan tutustuin perheeseen ja kävin yksin saunomassa. Kaikki lapset yritti puhua mulle yhtä aikaa, enkä mä ymmärtänyt niiden puheista mitään. Mulle oli laitettu peti jo valmiiksi ja painoin illalla pään tyynyyn ja ajattelin, että mä olen onnellinen tästä kaikesta ja että mulla tulis varmasti olemaan ihana kesä.

Ensimmäiset pari viikkoa oli mulle henkisesti ja fyysisesti tosi raskaita. Mä en ymmärtänyt juurikaan mitään mitä mulle puhuttiin. Jouduin käyttämään google kääntäjää melkein joka välissä tai kysymään perheen isältä suomennusta. Mua ahdisti uusi kulttuuri, kielimuuri ja se etten mä osannut kieltä.

Harkitsin niiden parin viikon aikana monta kertaa vakavasti paluulippujen ostamista suomeen. Itkin, koska olin niin väsynyt ja ahdistunut. Jet lag painoi vielä pahasti päälle ja oli tosi raskasta yrittää keskittyä aina, kun mulle puhuttiin jotain.

Parin viikon jälkeen elämästä alkoi tulla arkisempaa ja mulle muodostui tiettyjä rutiineita, jotka teki elämästä siellä helpompaa. Kielitaito alkoi karttua pikkuhiljaa. Mulla oli kova tahto ja halu oppia. Sen takiahan mä olin sinne lähtenyt.

Kesällä mä kävin hoitamassa naapurissa hevosia, uin uima-altaassa ja heitin talviturkin Chicagossa tulvineessa joessa.  Otin kuvia kävellen paljain varpain nurmikolla tuhansien matojen kanssa, jotka oli jäänyt veden alle. Söin jogurttijätskiä ja itse tehtyjä hamppareita. 

  Ajoin autolla ristiin rastiin ja tutustuin niin amerikkalaisiin kuin suomalaisiinkin. Kävin iltakylissä ja vierailin eri perheissä. Olin viikon kielileirillä ja reissasin sieltä kahden suomalaisen tytön kanssa Chicagoon vajaaksi viikoksi. Shoppailin paikallisissa kaupoissa monia tunteja ja pelasin frisbee golfia. 

Sain paljon uusia ystäviä, joihin pidän vieläkin yhteyttä. Opin myös kieltä paljon paremmin, kuin mä olin ajatellut. Hyvänä esimerkkinä siitä on se, että ennen tuota reissua mä en ymmärtänyt englannin tunneilla ikinä mitä opettaja puhui ja kesän jälkeen mä olen pystynyt puhumaan enkuksi vaikeistakin asioista ja katsonut paljon videoita ilman suomenkielisiä tekstityksiä. 

Oon ylpee kaikesta mitä opin ja sain. Mutta ennen kaikkea mä olen kiitollinen tuosta kesästä. Ehkä vielä joku päivä palaan sinne ajamaan autolla moottoritiellä ja kiertelemään kotikaduilla olevia kirppiksiä.

Jos jenkkipostaukset kiinnostaa, niin kerro kommenteissa :)