toivon, että olen onnellinen

Musta tuntuu, että tää on ollut vuosi, josta on jäänyt tosi hatarat kuvat. Vuosi, jonka aikana oon tuntenut ja kokenut yksinäisyyttä enemmän kuin aikoihin. Vuosi, jonka aikana oon itkenyt tunteiden takia, joita en sais tuntea. Vuosi, jolloin oon halunnut päästä elämässä eteenpäin ja tehdä unelmista totta. Mutta samalla se on ollut vuosi, jolloin oon pettynyt kymmeniä kertoja, itkenyt lohduttomasti pimeässä huoneessa. Ajatellut, etten enää kykene nousemaan sängystä tai etten selviä työharjoittelusta loppuun. Oon kipuillut sydänsurujen kanssa. Satuttanut ihmistä, josta olin ennen välittänyt. Ollut väsynyt ja uupunut.

Kevät meni koulussa. Kasvun tukemisen jaksosta on jäänyt mieleen vain oppitunnit, joilla opettaja pisti mut ja toisen oppilaan silmätikuiksi ja joita vihasin. Hain toisiin kouluihin. Otin yhteyttä eri koulujen opoihin. Olin vaihtamassa alaa. 

Oli työharjottelu, jonka vedin viikon lyhyempänä ja lähdin jenkkeihin viideksi viikoksi. Kesä oli täynnä tunteita laidasta laitaan. Olin onnellinen, surullinen, pettynyt ja vihainen. Näin ystäviä. Kävin uimassa ja mökillä. Valokuvasin. Reissasin. 

Syksyllä muutin uuteen kämppään luokkakaverin kanssa. Alkoi uuteen totuttelu. Luokka vaihtui toisena päivänä. Sinnittelin pinnalla, vaikka välillä teki mieli vajota. Tein itsenäisiä kursseja ja mun koulupäivät venyi pitkiksi. 

Oli taas työharjoittelu ja paluu kotiin vanhempien luo. Nautin. Jaksoin pitkästä aikaa liikkua ja urheilla. Olin onnellinen lämpimistä ja aurinkoisista päivistä. Asiakkaista, joiden kanssa viihdyin töissä. 

Oli muutaman viikon loma, josta vietin suurimman osan ajasta serkkujen luona. Nautin vapaudesta ja elämästä maaseudulla iltaisin hampaita pestessä tähtitaivaan alla.

Oli jälleen kerran luokan vaihto. Osaamisalan valinta. Tutustuin uusiin ihmisiin. Kyläilin. Aloin suunnittelemaan ja toteuttamaan radio-ohjelmia kesäksi. Lupauduin toimittajaksi lehteen ensi vuodeksi. Pääsin blogistiksi nuorten sivuille. 

Joulukuussa tulin taas kotiin. Vietin aikaa siskon, sen miehen ja heidän lapsen kanssa. Kävin monta kertaa luistelemassa. Kokosin palapelejä. Nautin hetkistä perheen kanssa. Kaipasin ystäviä ja syvällisiä keskusteluja. Nukuin päivisin pitkään ja sain unta vasta myöhään yöllä. Soittelin kavereille puheluita. Puhuin pitkästä aikaa englantia. 

Tän vuoden aikana oon jälkeen kerran kasvanut ja aikuistunut, vaikken miellä itteäni vielä aikuiseksi. Oon kokeillut omia siipiä, miten pitkälle jaksan lentää. Ylittänyt omia rajoja ja pelkotiloja. Selvinnyt mahdottomilta tuntuvista asioista. Hymyillyt vastaantulijoille. Nauranut kavereiden jutuille. Istunut notskin ääressä ja vain katsellut tulta. Istunut rannalla ja kuunnellut aaltojen liplatusta. Kirjoittanut blogia ja silloin tällöin päiväkirjaa. Muokkaillut kirjan käsikirjoitusta. Opetellut soittamaan pianolla kuutamo sonaattia. Käynyt kiinalaisessa ravintolassa syömässä ja nauttinut jäätelöstä auringon lämmössä torinrannassa. 

Elämä on ottanut, mutta myös antanut paljon. Toivon, että ensi vuonna ovet mun unelmiin avautuis ja ne mahdollistuis. Että tutustuisin vielä uusiin ihmisiin ja löytäisin ne tärkeimmät ihmiset vierelle, joiden seurassa olis aina hyvä olla. Että mulla ois kaveriporukka, jolla tehtäis kaikkea. Että saisin kirjan viimein valmiiksi ja julkaistua. Että jaksaisin vielä kirjoittaa blogia ja löytäisin uusia intohimon kohteita. Asioita, joita tavoitella täydellä sydämellä. Mutta kaikista eniten toivon, että olen onnellinen ja kiitollinen siitä kaikesta mitä mulla tällä hetkellä on.

kaikki vastaan minä

Pitkästä aikaa muhun sattuu. Enemmän ku uskottekaan. Kaikki vastaan minä. Mä oon aina se, joka tekee väärin. Jos menetän hermot, mä saan kuulla siitä. Jos joku toinen tekee saman, sen annetaan olla. Ei tää tuu ikinä muuttumaan. Mä oon aina se johon sattuu. Mä oon se, jolle saa sanoa niin pahasti ku vaan haluaa. Mä oon se, jonka pitäis kestää kaikki. 

Paikka, missä pitäis tuntea onnellisuutta. Kokea olevansa hyväksytty. Onkin ainoa paikka, missä kyyneleet kastelee paidan. Joskus tekis vaan mieli huutaa, että joku huomais. Näkis mun läpi ja sanois -anteeksi. En oo kuullut sitä sanaa moneen vuoteen. En nuilta ihmisiltä. Enkä mä sano sitä myöskään kenellekään. En mä osaa. Enkä oikeastaan edes halua. Ei mun tarvitse. Riittää, että pyydän anteeksi sellaisilta ihmisiltä, joista välitän. Joille merkitsen jotain. Joiden avulla olen vielä tässä. 

Jos rakkaus on mulle vaikea asia siksi, etten oo koskaan suuremmin kokenut olevani rakastettu, on myös anteeksi pyytäminen ja antaminen asia, mitä en ole oppinut ainakaan täältä. 

Välillä on vaikea hyväksyä lähtökohdat, mitkä mulle on annettu elämään. Mitkä vaikutti lapsena, mitkä vaikuttaa vieläkin. Toisinaan oon niin hukassa ja pelkään, etten selviä, koska mulla ei ole kokemusta siitä, että joku olisi tullut ja nostanut mut takaisin pystyyn, kun kaadun. 

Ystävät on mun perhe. Tärkeimmät ihmiset mun elämässä. Niin se on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa. Ne on olleet ne ihmiset, joilta kuulin olevani riittävä. Jotka kannusti mua valitsemaan elämässä asioita, joista haaveilin ja joita halusin tavoitella. Ne ihmiset, jotka antoi läheisyyttä, jota en ollut muualta saanut. Ne ihmiset, jotka kertoi mulle, mitä on oikeudenmukaisuus. Ne ihmiset, jotka välitti ja oli läsnä aina kun tarvitsin kuuntelijaa tai olkapäätä johon nojata. Ihmiset, joiden menettämistä pelkään maailman eniten.


fiktiivinen

missä tähdet kohtaavat toisensa

Katse harhaili välillä ikkunaan ja siitä näkyvään vuorimaisemaan. Mun olis pitänyt yrittää lukea pääsykokeisiin, mutta joku ihmeellinen vetovoima pakotti mut katselemaan kaukana siintävää jylhän näköistä vuorijonoa. Musta surma. Korkeimman vuoren jyrkin seinämä oli vienyt henkiä enemmän kuin oli suojellut niitä. Isän ja veljen mukaanlukien. Toisinaan haaveilin kukistavani sen. Kiipeäväni pystysuoran jääosuuden. Katselevani auringonlaskua kimaltelevien hankien keskellä. Ikuistavani itseni kameralle ja ne maisemat sieltä yläilmoista, mistä koko kylä ja laaksot avautuisivat kokonaan.

Äiti ei ollut ollut järin innoissaan suunnitelmistani. Hän pelkäsi menettävänsä minutkin, mikä oli ihan ymmärrettävää. Kuolleiden kiipeilijöiden lista piteni vuosi vuodelta. Mutta mitä lähemmäksi kiipeilykausi tuli, sitä suuremmaksi kipinä sisälläni kasvoi ja sitä voimakkaammin se poltteli.

Treenasin päivittäin. Nousin lähistöllä olevaa vuorta ylös ja alas täydessä varustuksessa. Söin tiettyjen mallien mukaisesti. Noudatin kaavamaista päiväohjelmaa ja näin yöllä unia huipun valloittamisesta. Kunto koheni ja sitä mukaa itsevarmuus kasvoi. Minusta olisi siihen. En luovuttaisi. En elleivät jalkani jostain kumman syystä enää kantaisi.

Lähtöaamu koitti. Tarkistin tavarat ainakin kolme kertaa varmuuden vuoksi ja pakkasin kaiken uudelleen niin, että päällimmäiseksi laitoin tavarat, joita tulisin todennäköisesti tarvitsemaan ensimmäisenä. Join ja söin viimeisen tavallisen ateriani ja halasin äitiäni hyvästiksi. Hän rutisti minua pitkään ja kuiskasi korvaani -Tulethan ehjänä takaisin? Ja muista, että minä rakastan sinua.

Ensimmäiset päivät aurinko paistoi ja matka eteni suunnitelmien mukaan. Yövyimme ensimmäisessä leirissä. Söimme paikallisten valmistamaa ruokaa ja harjoittelimme lumiseinämällä etenemistä köysistössä. Vältyin sairasteluilta ja vuoristotaudilta.

Viimeisen osuuden koittaessa ja yön vaihtuessa hiljalleen aamun ensimmäisiin tunteihin, se alkoi. Kova, puhurimainen tuuli, joka lennätti lunta kuin teräviä jääpuikkoja päin näköä. Myrsky, joka vyörytti suuria luminassoja vuoren rinnettä alaspäin jyräten samalla kaiken alleen. Lumisade, joka peitti näkyvyyden juuri ja juuri melkein kokonaan. 

Etenimme hitaasti. Varmistaen jokaisen askeleemme. Minä joukon etupäässä kokeilin kuilujen yli kulkevien siltojen kestävyyttä. Kuljin oppaan valikoimien reittien mukaan ja varoin astumasta harhaan. Palelsi. Sormet alkoivat pikkuhiljaa sinertää. Nenä muuttui helakanpunaiseksi. Ajatukset lakkasivat liikkumasta. Jaksoin keskittyä enää varaamaan askeleeni turvallisesti ja pitämään tiukasti köysistäni kiinni, jotten putoaisi ja vierisi jyrkännettä alas kuolemaan. 

Hetkellisesti pelkäsin kuolevani, kun otteeni köydestä irtosi ja jalkani pyörähti liukkaalla seinämällä. Onneksi toinen jalkani löysi tukevan kolon, johon asetuin hetkeksi nojaamaan koko painollani. Sydän rinnassani hakkasi hullunlailla. Kehoni tärisi kauttaaltaan. Jouduin muutaman kerran hengittämään rauhallisesti syvään, ettei paniikki joka nousi pitkin henkitorvea, olisi lamauttanut minua olemaan jatkamatta etenemistä. 

Viimeiset tunnit olivat täynnä tuskaa. Jalat olivat maitohapoilla. Hengitys kävi yhä vain raskaammaksi ja happipullo painoi selässänä kuin tonni tiiliskiviä. Mutta avautuva maisema ja vehreänä kukoistavat niityt saivat minut kyynelehtimään ja ottamaan tukea parhaasta ystävästäni, jonka säteilevän hymyn tulisin muistamaan aina. Olin tehnyt sen. Olin perillä. Kuvittelin isäni ja veljeni katselemaan minua ylpeänä jostakin sieltä ylhäältä, missä taivaankansi jatkuu äärettömyyteen ja tähdet kohtaavat toisensa.

harmaa maailma

Suljin oven ja kyyneleet valuivat poskille. Olin juuri ammentanut koko elämäni tuntemattomalle ihmiselle, joka oli istunut betoniluolassa järkälemäisen pöydän takana pyöreähköt silmälasit nenällään ja tuijottanut minua kuin eläintarhasta karannutta eläintä. Olin kuukausia kerännyt rohkeutta. Etsinyt psykologien yhteystietoja netistä. Selannut arvosteluja. Miettinyt, missä olisi se oikea ihminen minulle. Joka kuuntelisi. Joka ymmärtäisi. Ja kuitenkin lopputulos oli tämä.

Kuukausia aiemmin.

Seisoin hetken sateessa yksinään ja tuijotin ohikiitävien autojen siluetteja. Lasta, joka oli painanut nenän ikkunaan kiinni tarkastellen maailmaa ihmeissään. Vanhaa miestä, joka oli kurotellut ratin takaa nähdäkseen liikennevaloihin. Pyöräilijää, joka sadeviitta hulmuten oli uhmannut kamalaa harmaata ja kosteaa säätä. Maailma näytti harmaalta. En edes silloin tajunnut, että jokin oli pielessä.

Aamut olivat samanlaisia. Pakotin itseni nousemaan. Pesemään hampaat. Pakotin itseni syömään palan ruisleipää ja litkimään vettä. Kaikki tuntui pakolta. Eläminen varsinkin. Elin kellon viisareiden mukaan. Ehkä yritin pitää edes jostain pienestä turvallisuuden tunteesta kiinni samalla kun kaikki ympärillä hajosi ja katosi tuhkaan. 

Huoneen sisustus muuttui tummaksi ja karuksi. Revin julisteet seiniltä. Heitin koristetyynyt varastoon. Aloin pitämään verhoja kiinni aamusta iltaan, koska pelkäsin ihmisten katseita. Ahdisti ajatus ulos menemisestä. Ahdisti ainainen kiire ja kotityöt, jotka odottivat tekijää, mutta joita en kyennyt tekemään. 

Tiskivuori kasvoi. Samat pyykit roikkuivat narulla päivästä toiseen. Roskapussit kertyivät eteiseen. Jossakin vaiheessa en enää edes huomannut, minkä kaiken keskellä elin. 

Ikävöin isää enemmän kuin pitkiin aikoihin. Kuuntelin soittolistoilta sellomusiikkia samalla kun pöly kertyi omani päälle. En kyennyt käymään verstaalla. Rakennuksen näkeminen jo aiheutti kylmät selkärankaa pitkin kulkevat väreet ja pahan olon tunteen, joka nousi kurkkuun ja tukki hengitystiet. Toisinaan unohdin hengittää ja haukoin lopulta ilmaa hädissäni saadakseni keuhkoille edes hieman happea. 

Elämä teki minut surulliseksi. Äidin olemus oli riutunut. Toisinaan näytti kuin mustiin pukeutunut aave olisi lipunut keittiön halki ja syönyt jääkaappiin unohtuneita jogurtteja parasta ennen päiväyksien jälkeen. 

Lopulta sain diagnoosin. Keskivaikea/vaikea masennus. Se romutti kaiken lopullisesti. Tuntui, ettei ollut enää syytä elää. Ainoa asia, miksi jaksoin, oli äiti. Näytti, että hänellä meni vielä huonommin kuin minulla. Koitin pitää äidistä huolta parhaani mukaan. Toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin tuloksin. Oli vaikeaa pakottaa itsensä syömään, mutta vielä vaikeampaa oli pakottaa joku toinen.

Sinä iltana istuin bussissa ja katselin kun vesipisarat kimpoilivat ikkunoihin ja huuhtoutuivat kaduilla lähimpiin kuoppiin ja railoihin. Kaupungissa baarien valot loistivat pimeässä. Ihmisten tummat hahmot liikkuivat kohti lähimpiä ovia, joista päästä sisälle suojaan sateelta. Minä suljin silmäni ja näin pimeyden saavuttavan kaiken hiljalleen. Hetkeksi mieli unohti pahan. Vartalo putosi usvaan, jonka lämmössä se muisti vain toisen ihmisen läheisyyden. Kosketuksen poskilla. Käden pitämässä kädestä kiinni.

fiktiivinen

elämän kipinää

Toisinaan tulee se tunne
etten saa happea
ja maailma pyörii silmissä.
Kun luulen kuolevani
hajoavani tuhansiksi atomeiksi taivaalle.

Kun sydän jättää lyönnin välistä
ja syvälle sisimpään sattuu
armottomasti.

Siltä tuntuu muistaa menneet.
Nähdä oma nuorempi versio itsestäsi
seisomassa kerrostalon katolla
tuijottamassa tyhjyyteen.

Mielessä ainoa toive
että pääsisi jonnekin parempaan.
Paikkaan, missä ihmiset eivät huutelisi
tai uittaisi päätä koulun vessassa.
Jossa ei tarvitsisi nähdä isän lyövän äitiä
ja siskon joutuvan vankilaan.

• • •

Pikkuveljen heiveröiset sormet
valkoiset kuin lakana.
Äiti puristaa ne kämmenensä sisään.
Yrittää puhaltaa pieneen sydämeen elämän kipinää.
Minä annan kyynelten tulla.
Mietin, millaista taivaassa on.
Jospa siellä on veljellä hyvä olla.
Ei maailman kylmyyttä tai sotia.


fiktiivinen

hyväksymätöntä

Puikkelehdin ihmismassan läpi kadulla ohittaen joulukrääsää pursuilevat näyteikkunat ja ravintoloiden ovista leijailevat tuoksut. Puristin kädessäni lattea, joka hiljalleen jäähtyi kirpeässä pakkasilmassa. Heilautin kättä tutulle, joka vilkutti baarin edustalla. Pudotin taskunpohjalla lojuneet hilut lippaaseen, joka kuului laulaville koululaisille. Pyyhin kaulahuiviin takertuneet lumikiteet kädelläni ennen kuin kävelin liukuovista sisään, nousin hissillä kuudenteen kerrokseen ja istuin työpöytäni ääreen. Viimein hörppäsin lattea, jonka maku oli väljähtynyt ja joka oli yhtä kylmää kuin kohmeessa olevat sormeni, jotka olivat puristaneet pahvikuppia kuin pelätäkseen sen vain katoavan ihmisvilinään.

Avasin tietokoneen ja selasin saapuneet sähköpostit. Niitä oli kasakaupalla. Tässä menisi ikuisuus. Tuskailin vastausten parissa, enkä siten kuullut askeleita, jotka olivat määrätietoisesti tulleet aivan työnurkkaukseni vierelle. Enkä myöskään huomannut ruskeiden nahkakenkien omistajaa, joka katseli minua hymy kasvoillaan. 

-Kröhöm.

Yskähdys.

Melkein pudotin kädessäni olevan puhelimen, kun käännyin ja järkytyin siitä, että vieressäni todella oli joku. Ja varsinkin joku sellainen, jota en tuntenut tippaakaan.

-Rafael Andersson.

Mies kätteli. Tartuin hieman epäilevänä käteen ja tunsin sen puristavan omaani voimakkaasti. Ei mikään ujo tai hellä, ajattelin mielessäni, kun spekuloin tummahiuksista miestä, joka oli ilmaantunut kuin tyhjästä.

-Heloise Sandberg.

Mies oli minua ainakin kaksikymmentä senttiä pidempi ja kymmenisen vuotta vanhempi. Jotain 30 vuoden ikäluokkaa. 

Rafael jätti pidemmät keskustelut väliin ja katosi miltein yhtä nopeasti kuin oli saapunut.

Illalla palatessani töistä kotiin, huomasin Rafaelin nojaavan mustaan mersuun työpaikan parkkipaikalla. 

-Tarvitsetko kyytiä?

Hieman epäluuloinen minä meinasi ottaa yliotteen. Nyökkäsin kuitenkin päätäni ja kävelin auton luo. 

Olimme ajaneet jo jonkin aikaa, kun Rafael kysyi -Haluaisitko jatkaa vielä iltaa? Tiedän yhden hyvän ruokapaikan, mistä saa maailman parasta pastaa.

Lupauduin hetken suostuttelun jälkeen. 

Pasta oli yhtä hyvää kuin Rafael oli kehunut. Se sai pikkutytön sisälläni kiljumaan riemusta ja hyppimään ilosta. Rakastin pastaa ja nyt minusta tuntui, että rakastin sitä vain entistä enemmän. Olin melko varma, että tulisin tänne vielä monen monta kertaa uudelleen.

Myöhemmin samalla viikolla päädyin iltakävelylle Rafaelin kanssa. Istuimme sataman penkille ja katselimme ylhäällä avautuvaa tähtitaivasta, joka näytti kirkkaammalta kuin yleensä. Osoittelin tähtikuvioita ja nauroin Rafaelin kertomille jutuille. Hän oli viihdyttävää seuraa ja nautin yhteisistä hetkistä liiankin paljon. Ääni päässäni hoki aina vain meidän välistä suurta ikäeroa, vaikkei välillemme ollut puhjennutkaan mitään romanttista. Ainakaan vielä. Olin kyllä ollut hyvin kiinnostunut hänestä.

Muutaman kuukauden kuluttua Rafael lopulta heitti kysymyksen ilmoille.

-Olen miettinyt pitkään ja tämä meidän välinen yhteys tuntuu vain niin erityiseltä. En haluaisi päästää sitä menemään vaan katsoa, että mihin se voisi johtaa. 

Hän katsoi minua pitkään silmiin. Tuijotin hänen ruskeita silmiään ja partaa, joka kimalteli lumihiutaleista.

-Joten haluaisitko olla tyttöystäväni?

Minä nyökkäsin kyynelten kohotessa silmiini. Rafael puristi minut halaukseen ja pyyhki poskelle valuneen kyyneleen sormellaan. En muistanut, milloin viimeksi olisin ollut niin suunnattoman onnellinen.

Erään kiireisen perjantai päivän jälkeen esittelin Rafaelin vanhemmilleni, jotka hymyilivät eteisessä väkinäisesti ja jättivät tervetulotoivotukset tällä kertaa välistä. Se loukkasi minua enemmän kuin Rafaelia. Hän vain kohautti olkapäitään ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän oli aivan yhtä ihana kuin aina ennenkin. Rafael hymyili vanhemmilleni ja kertoi ystävällisesti työstään, isäni tuijottaessa häntä murhaava ilme kasvoillaan. En kokenut saavani hyväksyntää ystäväpiirissänikään. He olivat järkyttyneitä päätöksestäni elää parisuhteessa kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa. Uskottelin itselleni, että kaikki varmasti muuttuisi ajan kuluessa ja heidän oppiessa tuntemaan Rafael paremmin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Viimein ilmoittaessani kesällä kihlautumisestamme, sain äidin välittämät onnittelut isältä. Veljeni soitti minulle puhelun ja kertoi olevansa onnellinen, jos minäkin olin onnellinen. Lähimmät ystäväni pyysivät minut läheiseen kahvilaan kaakaolle ja me keskustelimme muutaman tunnin ajan elämästäni. He näyttivät viimein ymmärtävän, että kyse oli oikeasta ja aidosta rakkaudesta. Se sai minut olemaan kiitollinen elämästäni. Olin ollut rakastumassa ja nyt olin rakastunut. Olin myös viimein ymmärtänyt sen, että rakkaus ei kysele ikää, ihon väriä eikä kansalaisuutta. Jotain ihmistä joko rakastaa tai ei. Niin yksinkertaista se on.

viime aikojen lempparit

Kirjat:

Brian Dickinson Sokea lasku
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Annoin sinun mennä
Kiira: Ehjäksi särkynyt
Täydellinen

Muut:

Pitsaleivät leipäkoneella.
Tähtitaivas ja kuutamo.
Notski-ilta keskellä metsää ystävien kanssa.
Yhden ystävän kans keskustelut autossa.
Elämän tärkeimpien asioiden pohtiminen ja ymmärtäminen.
Viikko serkkujen luona.
Yksin autolla ajaminen yöllä.
Joululaulujen kuuntelu.
Ensimmäiset joulutortut.

Turkinpippurisuklaa
Irttarit.
S-kaupan kaakaokoneen maitokaakao.
Sulkkispelit.
Kaverin yllätyssynttärit.
Keskustelut lapsuuden ystävän kanssa.
Aurinkopäivät.
Pikku pakkaset.
Puhelimessa puhuminen tärkeistä ja ei niin tärkeistä jutuista ystävien kanssa.
Syvällisten ajattelu.
Kyyneleet. Ne puhdistaa.
Elämä kaikkinensa. On niin paljon hyvää ja hyvä voittaa pahan.
Terveys. Oon niin kiitollinen siitä, että oon terve.
Lukijat. Ilman teitä tänne kirjoittelu ois niin paljon työläämpää ja ei niin mielekästä. Ootte arvokkaita. Kiitos, että ootte pysynyt mukana.

ehkä meillä on vielä toivoa

Sinun äänesi kuulostaa samalta kuin aina ennenkin. Samalta kuin muistelin. Laitan hetkeksi silmät kiinni ja hymyilen samalla, kun kerrot elämästäsi. Sitten puhelimessa tulee hiljaista. Kuulen hiljaiset nyyhkytykset ja kysyn, mikä hätänä.

Kerrot ikävästä, joka on kalvanut sisintäsi. Sydämesi on ollut repaleinen ja rikki. Et ole nukkunut kuukausiin, koska yöllä ajatukset ovat vieneet vallan. 

Sanon, ettet ole ajatustesi kanssa yksin. Että minäkin olen valvonut vuoksesi satoja öitä. Nukahtanut vasta silloin, kun auringon säteet ovat leikitelleet kasvoillani. Kun herätyskello on soinut pikkuveljen huoneessa ja äiti on häärännyt keittiössä aamupalaa.

Ehkä tänä yönä nukun paremmin kuin pitkiin aikoihin. Ehkä meillä on vielä toivoa. Koska kuitenkin kaikkien niiden uskottelujen jälkeen, kaipaan sinua enemmän kuin koskaan. Enkä voi ymmärtää, että kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle tehnyt, annat minulle vielä yhden mahdollisuuden. Mahdollisuuden näyttää, miten paljon merkitset minulle. Näyttää, että en halua mitään enempää kuin olla vierelläsi ja nähdä sinun kasvoillesi leviävän hymyn, kun silmäsi kohtaavat omani ja siirrät hellästi kasvoillani roikkuneen kiharan korvani taakse.

teksti on fiktiivinen

minä vain rikoin sydämesi enemmän kuin kerran

Sirpaleinen sielu yrittänyt korjata rikkeitä.
Kasannut kuorta,
jonka taakse häivyttää
oma epäonnistuneisuus ja häilyvä minuus.
Paperilennokkien lailla
ajatusten myrsky sisällä.
Eikö missään ole hyvä?
Enkö riitä tällaisena kuin olen?

Tähtisumun pyörteissä
unohtaa elää.
Pelkää haavoittavansa paljasta pintaa.
Kai kaikella on tarkoitus.
Silläkin, että hetkittäin tuntuu siltä,
ettei jaksaisi elää.
Ja kuitenkaan, ei tahtoisi kuolla.

• • •

Näin sinusta unta
kahtena yönä peräkkäin.
Aamulla olisin halunnut
käpertyä syliisi.
Pitää kädestäsi kiinni.

Pistää sydämeen
joka ikinen kerta,
kun muistelen aikaa kanssasi.
Olit liian hyvä minulle.
Ja minä vain rikoin sydämesi
enemmän kuin kerran.

Voitko ikinä antaa anteeksi.
Voisitko vielä joskus
katsoa minua silmiin.
Olla niin kuin mitään
ei olisi koskaan tapahtunut.

Painan pääni rintaasi vasten.
Silität kihartuneita hiuksiani.
Kuiskaat rakastavasi minua.
Minä katson sinisiin silmiisi.
Haaveilen, ettei minun koskaan
tarvitsisi olla muualla kuin siinä.
Sinun lähelläsi.

• • •

Silmänkantamattomiin tulppaanimerta.
Tuulimyllyjen hiljainen nakutus,
kun ne pyörivät ja pyörivät, lakkaamatta.
Siellä ajattelin olevani onnellinen.
Uskovani sinisen taivaan alla
toiveiden toteutumiseen.

Kellon lyödessä kaksitoista
ja ihmisten töniessä toisiaan kadulla
kiiruhtaessaan töihin,
istun puistonpenkille ja mietin elämää.
Vuosia sitten tismalleen samassa paikassa,
olin peloissani ja totaalisen yksin.
Tänään katselen ympärilleni,
hengitän sisälleni ilmaa ja tunnen kuuluvani tänne.
Enää en uskottele itselleni,
ettei parempaa huomista tule.
Koska se tulee kuitenkin aina lopulta,
ja silloin tahdon pitää kiinni laskuvarjosta
ja hypätä tuntemattomaan seikkailuun.
Sillä sitähän elämä on.

itkettää oman elämän merkityksettömyys

Vaikea kuvailla sitä olotilaa, mikä alkaa heti aamulla, kun herään pimeydessä. Talo on hiljainen. Ulkona taivas näyttää tasaisen harmaalta. Väsyttää, vaikka on nukkunut yli tarvittavan määrän. Kun sängyssä olo ahdistaa. Toimettomuus ahdistaa. Ja silti ei kykene nousemaan ja aloittamaan päivää.

Tuntuu, ettei millään ole merkitystä. Että aivan sama, mitä joku ehdottaisi, en jaksaisi innostua. Masentaa pimeys. Yksinäisyyden tunne on taas läsnä. Kun kokee, ettei ympärillä ole ketään, jolle puhua. Että ei ole sitä, joka on kaverilistalla number one. On liian tottunut ihmissuhteisiin, joista joku on se vahvin. Se, jonka kanssa puhuu viikoittain puhelimessa. Kenen kanssa keskustelee yön pikkutunneille asti. Kun syvälliset keskustelut jatkuu päivistä toisiin.

Ahdistaa ajatus koulusta. Toisaalta elämä ilman arjen rutiineja vie vähäisimmätkin ilot ja voimat päivistä. Miksi se tuttu ja turvallinen ei tunnu samalta kuin ennen. Miksi mieli kaipaa ulkomaan matkaa. Miksi englannin puhuminen miellyttää enemmän kuin oma äidinkieli. 

Itkettää oman elämän merkityksettömyys.

reppureissaaja

Tuijotan ikkunasta ohikiitäviä maisemia. Puita. Taivaanrannassa laskevaa aurinkoa. Talojen siluetteja, jotka kohoavat mäen rinteessä uljaina. 

Luen kirjaa. Kirjoitan kännykän muistioon ajatuksia ylös, etten unohtaisi, miltä tuntuu elää. Hetkeksi annan ajatusten tulla. Kesän kaipuun ja aaltojen kohinan.

Nakkaan rinkan selkään ja astelen maiharit jalassa asemalaituria pitkin. Tuttu Audi on parkkeerattu kahden muun auton väliin. Se on ottanut osumaa. Kulunut vuosien saatossa, mutta istuessani sen ruskeille nahkapenkeille, haistan ne tutut tuoksut lapsuudesta. 

Pitelen kaksin käsin teekupista kiinni. Mummo tarjoaa pannukakkua hillon kanssa. Ukki kertoo tarinoita lapsuudesta. Kaappikellon tasainen raksutus taustalla.

Huikkaan hyvästit. Mummo tulee vielä halaamaan. Toivottaa hyvää matkaa. Pusken rinkan takakonttiin ja hyppään pelkääjän paikalle. Radiosta kuuluu kuutamo sonaatti. 

Harjaan hampaat tähtitaivaan alla ja ihastelen kuutamoa. Cassiopeia ja pieni karhu. Serkkutyttö on katsonut ne tähtikirjasta. Hetken haaveilen osaavani kaikkien noiden valopisteiden nimet.

Routa kimaltaa timanttien lailla auringon paisteessa. Kirpeä pakkasaamu. Ihailen pellon laidalla mökkiä, joka pilkistää heinikon takaa. Kameran linssin takaa kaikki näyttää toisenlaiselta.

Jossain toisaalla makaan sängyllä kuudetta tuntia peräjälkeen. Kuvittelen, ettei minusta ole mihinkään. Satuttaa ajatukset yksinäisyydestä. Ahdistaa ajatus paluusta koulunpenkille.

Ihmettelen maailmaa. Miten paljon on kaunista ja hyvää. Nukahdan vällyjen alle hymy huulillani. Tätä elämän kuuluisi olla.

tekstiä on vähän väritetty fiktiivisellä otteella. halusin ikuistaa tunnelmaa reppureissaajan matkalta.

silti kaikkialla näen vain sinut

Yritän olla ajattelematta.
Viedä mielikuvat jonnekin muualle.
Unohtaa haaveet ja hahmottaa todellisuuden rajat.
En anna itseni kuvitella mitään enempää.
Kaikki on tässä ja nyt, enkä voi saada muuta.
Muiden tunteilla ei ole merkitystä.
Vain sillä, miltä minusta tuntuu.
Ja minä tunnen halkeavani kivusta.
Ikävän muurien käpristävän minut sisäänsä.
Ja silti kaikkialla näen vain sinut.
En mitään muuta.
En edes toista mahdollisuutta.

• • •

Aivan sama kuinka monta kilometriä juoksisin.
Tai kuinka pitkälle uisin valtameressä.
En olisi silti yhtään lähempänä sinua.
Ja aivan sama, miten lähellä olisin.
Kuinka paljon koskettaisit.
Olisit silti aina aivan liian kaukana minusta.

ja lapset uskovat onnellisiin loppuihin

ajatusteni kulku seitin ohutta.
siellä, missä lumihuippuiset vuoret kohtaavat taivaan rajan
ja pilvet peittävät tähdet näkyvistä,
minä itken maailman epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta.
punon laulunsanoja yhteen pilvilampaiden untuvilla.
kirjoitan puunkuoreen terveiset taivaaseen
kaikille elämänsä päättäneille.
hukkuneille ja kaatuneille.

• • •

junassa katseemme kohtasivat
hymy levisi silmiisi
kerroit kodistasi maailman toisella puolella,
jossa aikuiset pitävät pienemmästään huolen
ja lapset uskovat onnellisiin loppuihin.

erotessamme ojennat neilikan
toivotat turvallista loppu matkaa
halatessamme kuiskaat korvaani
muistavasi minut
luonnon herätessä jälleen eloon.

se
teki
minut
onnelliseksi.

supersankari

Lapsuudessa koin sinut supersankarina. Ihmisenä, joka tietää kaikesta kaiken ja joka osaa mitä tahansa. Olit turvallinen hahmo, johon luotin. Jonka käsivarret kantoivat minua hellästi. Joka hyppyytti polvella ja heitti syntymäpäivänä ilmaan niin monta kertaa kuinka monta vuotta olinkaan täyttänyt. 

Voitelit aamupalaleivät. Lämmitit mikrossa kaakaot. Veit hiihtoretkille ja luistelemaan. Autoit läksyjen parissa. Luit Uppo-Nallea iltasaduksi ja toisinaan kerroit poliisikoira Otosta, joka on ehkä mieleenpainuvin hahmo lapsuudestani. Oton vainu oli pettämätön. Niin myös tarinoidesi juoni. Rakastin niitä satuja. 

Kaupassa käynnistä sai palkkioksi ostaa jotain pientä. Vaikka suklaapatukan tai Hubba-Bubbaa. Lomilla sai kokonaisen karkkipussin ihan ikiomaksi tai pääsi käyttämään Hesestä saatuja synttärikuponkeja, joilla sai ilmaisen lastenaterian. 

Käytit uimassa autolla, jota sanottiin pikkubussiksi. Luulin sitä pitkään sen auton oikeaksi nimeksi. Ehkä siksi en vieläkään osaa erottaa mikä auto on Audi ja mikä taas Honda. Siitä autosta on kyllä mukavat muistot. Uimaan mennessä se oli kuin sauna, mutta uimasta tullessa siellä oli mukavan lämmintä, vaikka hampaat monesti meinasivat kalista. Jalat putsattiin vesisaavissa ennen autoon menoa. 

 Opetit olemaan rehellinen. Kannustit käymään harrastuksissa. Tsemppasit koulun kanssa. Kyselit kuulumisia. Olit läsnä silloin kun sitä eniten tarvitsin.

Olet vieläkin supersankari. Ihminen, josta välitän, vaikka toisinaan olen vakavissani toivonut, että olisin syntynyt toiseen perheeseen. Ihminen, jonka työtä arvostan. Olet hyvä siinä, mitä teet. Ihminen, jonka puolesta pelkää. Jota rakastaa. 

Hyvää ja salmiakin täyteistä isänpäivää isä.

pohjimmiltaan kaikki on hyvin

Viidettä päivää mennään kipeenä. Työharjoittelun näyttöä piti siirtää. Kaikki jotenkin pysähtyi. Tuli stoppi. Silti ensimmäiset pari päivää tunsin syyllisyyttä siitä, että olin kotona. Sairaana. Ja silti ajattelin, että se on väärin. Mun kuuluis olla töissä. En tiedä tunnenko mä jotain suorittamisen painetta. Että aina pitäis jaksaa ainakin siihen asti, ettei enää kykene nousemaan sängystä. 

Oli pakko alkaa tunteen sijaan ajatella järjellä. Jos menisin töihin, sairastuttaisin muut. Väsyisin itse, olisin kipeä. En pystyisi samaan suoritukseen kuin terveenä. Että kukaan ei vaadi mun olevan siellä. Jaksavan tehdä sillä hetkellä mitään muuta kuin parantua. 

En ookkaan hetkeen kertonut, mitä mun elämään kuuluu. Missä mennään. Opiskelen vieläkin lähihoitajaksi. Osaamisalan aloittaminen siintää lähitulevaisuudessa, joulukuussa. Iltaopintoina aloitellaan, ellei oppisopimus paikkaa ilmesty muutaman viikon sisään, mikä ois aika epätodennäköistä. Lisäksi oon päässyt osallistumaan radio-ohjelmien tekemiseen, jota oon niin kovasti opiston jälkeen kaivannut. Kiitos sulle, joka olit vinkannut mun toiveesta eteenpäin. Muutama muukin haave toteutuu näillä näkymin. Niistä kerron ehkä myöhemmin, jos ne toteutuu. 

Kaikenkaikkiaan oon ollut tyytyväinen tän hetkiseen elämään. Nauttinut asua kotona, missä on aina joku jolle jutella. Oon soitellut pianoa, leiponut, laittanut ruokaa. Harrastanut liikuntaa enemmän kuin koko syksynä oulussa. Oon ollut kiitollinen ajasta mun yhtien parhaimpien ystävien kanssa. Viisi vuotta ollaan nyt hengattu tällä porukalla ja tuntuu, että olisin tuntenut nuo ihmiset aina. Koitan jaksaa luottaa tulevaan. Että saavutan mun elämässä vielä jotain, josta nautin. Että teen vielä joskus työtä, jota rakastan. Ja että asun jossain, missä tunnen oloni onnelliseksi ja vapaaksi. 

lupasin odottaa sinua

Se oli vuosipäivämme. Olimme sopineet tapaavamme kahvilassa. Lähetit viestin, missä kerroit, että sinulla olisi yllätys minulle. Lupasin odottaa sinua.

Olin odottanut tunnin, jonka jälkeen aloin huolestua. Sinusta ei ollut vieläkään kuulunut mitään. Yritin soittaa sinulle, mutta puhelin vain hälyytti tyhjää.

En voi uskoa. Enkä edes halua, että se aamu oli viimeinen kerta, kun näin sinut. Kun olimme yhdessä. En voi käsittää, ettet enää koskaan tule luokseni ja halaa minua. Tai ettet yritä tehdä niitä ei niin romanttisia yllätyksiä minulle. Miten ikinä voin elää ilman sinua. 

Olit ollut matkalla luokseni, kun humalassa ollut mies oli ajanut autoosi pahki. Sinut oli viety niin nopeasti sairaalaan kuin oli vain kyetty. Olit saanut parasta mahdollista hoitoa. Sitten lääkäri tuli ja sanoi, että aivosi olivat kuolleet. Mitään ei enää ollut tehtävissä.

Minä ja vanhempasi olimme vieressäsi viimeiseen hetkeen asti. Olen niin pahoillani, että minä lopulta jouduin tekemään päätöksen. Sinut irrotettiin laitteesta, joka piti sinut elossa. Pidin kädestäsi kiinni koko sen ajan. 

Sain myöhemmin kuulla, että sinun taskustasi oli löytynyt rasia, jossa oli ollut sormus. Se oli ollut se yllätyksesi. En ikinä saa kuulla niitä sanoja, mitä olisit minulle sanonut, mutta tiedän kuitenkin, että rakastit minua, koska ne olivat viimeiset sanat, jotka lähetit minulle viestillä ennen kuin tämä kaikki tapahtui.

Minäkin rakastan sinua. Aina ja ikuisesti. Ja uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin voimme jälleen olla yhdessä.

kaipaus valoon

Olen jakanut elämäni eri osa-alueisiin. Se aika, jota en muista. Aika, josta on hatarat mielikuvat. Nuoruus. Aikuisuuden ensiaskeleet. Nykyisyys. 

On haastavaa elää aikuisen elämää. Jaksaa käydä töissä, vaikka terveys reistailisi. Vaikka toisinaan vihaisit koko työtä, mitä teet.

Niimpä olin haaveillut irtiotosta. Olin päättänyt jättää sen elämän taakseni. Tylsät toimistopäivät tietokoneen ruutua tuijottaen. Yksinäisyyden tunteen kotona, kun kavereista ei ollut kuulunut muutamaan päivään mitään. 

Olin selaillut kuvia kohteista, joissa haluaisin käydä. Jonne haluaisin mennä. Päätin, ettei määränpäätä ollut. Menisin, minne elämä ikinä mua kuljettaisi. Matkustin ensin Lontoon kautta Berliiniin. Sieltä Uuteen-Seelantiin tarkoituksena jatkaa New Yorkiin. Elämä oli hetken aikaa tuntunut vapauttavalta. Oli ollut helppo elää hetkessä. 

Olin ylittämässä kävelytietä. Jalankulkijoille paloi vihreä. Kuuntelin musiikkia kuulokkeista ja liikenteen häly häipyi jonnekin taustalle. Rysähdys. Kipu. Ääretön tuska, jolle ei ollut loppua. Sitten pimeys, joka hetki hetkeltä saavutti minua. Kurkottelin käsillä valoa kohden, mutta en enää saanut otetta kuvajaisen reunoilta. Sitten ei enää mitään. Vain hiljaisuus. Maailma, jossa ei ollut värejä.

En tiedä, miten kauan aikaa oli kerennyt kulua, kun aloin kuulla ääniä. En vieläkään kyennyt näkemään. Kuulin ihmisten keskusteluja, joista en ymmärtänyt mitään. Kuulin, miten joku kuljetti rullilla toimivaa pöytää. Kuulin hyräilyä ja silloin tällöin musiikkia, joka olisi tavallisesti saanut minut kyyneliin. Mutta tässä maailmassa. Tässä paikassa. En tiennyt, miten itkeä.

Aika menetti merkityksensä. En kyennyt pitämään lukua tunneista tai edes päivistä. Monia miljoonia hetkiä myöhemmin kuulin äänen, jota en olisi koskaan uskonut kuulevani. Se oli matala ja lempeä. Se teki minut hetkittäin onnelliseksi, mutta kadottuaan aina uudelleen ja uudelleen, se sai minut epävarmaksi ja haavoittuvaiseksi. Ääni rauhoitteli. Tuli tunne, että se välitti. Oli läsnä.

Ääni oli vieraillut yhä useammin ja useammin. Se oli kertonut pitkästi elämästään. Lapsuudesta aikuisuuteen. Se oli kertonut elämän pienistä iloista. Haaveista ja tulevaisuudesta. Se oli sanonut odottavansa vaikka maailman loppuun saakka. Ja se odotti minua. En voinut käsittää. Minuako muka? Ihanko oikeasti.

Sinä päivänä olin kuullut radiosta kappaleen, jonka melodia oli jäänyt soimaan päässäni, kun sain kuulla olevani koomassa. Että olisi reitti, jota pitkin voisin palata takaisin. Että minun täytyisi vain etsiä ja löytää se.  Sain myös kuulla, että minua oli kaivattu. Ja että ihmiset olivat etsineet minua kaikkialta.

On vaikeaa koittaa hahmottaa, miten kaikki sitten lopulta tapahtui. Se oli hämmentävää. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Kirsikkapuiden kukat olivat auenneet nupuistaan. Luonto sädehti kevään kauneutta. Ja minun maailmaani ilmestyivät värit. Ensin kultainen, joka hiljalleen muuttui keltaiseksi. Sitten valkoinen. Tämä johtui siitä, että huone, jossa heräsin, oli kauttaaltaan valkoisen maalin peitossa. Sen jälkeen kaikki muut värit. Sinisten silmieni hehku, jossa taivas kylpi sillä hetkellä. Huulipunan väriset ruusut, jotka kimalsivat auringon valossa yöpöydälläni. 

Ja sitten kyyneleet poskillani, joista ymmärsin, että olin tullut takaisin.

Elämä jatkui. Kuntouduin sairaalassa. Harjoittelin puhumista ja esineisiin tarttumista. Opettelin alusta oikeastaan kaiken. Käveleminen vaati kaikista eniten aikaa. Jalat eivät meinanneet millään ottaa käskyjä vastaan. Aika kului ja minä elin elämäni niin sanottua parasta aikaa keskellä ventovieraita ihmisiä, jotka puhuivat minulle tuntematonta kieltä. Hoitajat puhuivat sen verran englantia, että ymmärsin juuri ja juuri riittävästi, mitä minun kuului milloinkin tehdä ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. 

Pääsin kotiin, kun talvi alkoi tehdä jo tuloaan. Pehmeät pumpuliset lumihiutaleet peittivät kaiken alleen. Ne leijailivat laiskan näköisesti alas kuin härnäten ihmisiä ottamaan niitä kiinni kielellään. Kaupoissa soi joululaulut. Talot oli vuorattu jouluvaloilla. Kaikkialla oli onnellisen ja iloisen näköisiä ihmisiä. En tiennyt, kuuluinko tuohon joukkoon. Kykeninhän kävelemään ilman apua vain postilaatikolle ja takaisin. Olin kuitenkin onnellinen niistä pienistä askeleista, joiden avulla etenin hitaasti, mutta varmasti. Olin niin keskittynyt paranemiseen, että unohdin täysin äänen, jonka olin lukemattomat kerrat kuullut sairaalassa ollessani. Joka oli lohduttanut ja tuonut toivon hippuja elämääni.

Joulu lähestyi ja lähestyi. Paketoin kömpelöllä tyylilläni lahjat kaikista läheisimmille ystävilleni ja tietysti perheelleni. Äidille ja isälle, sekä veljelleni. Äiti olisi välttämättä halunnut, että olisin muuttanut takaisin kotiin siksi aikaa, että elämäni palautuisi takaisin normaaleihin uomiinsa. En ollut hyväksynyt ehdotusta, joten palasin asunnolleni ja hankin sinne henkilökohtaisen avustajan, joka auttoi minua aluksi käytännössä kaikessa. Pukemisesta syömiseen. Kävelemisestä suihkussa käymiseen ja niin edelleen. Meistä tuli hyvät ystävät. Todella läheiset.

Viikko ennen kiireisimpiä joulupäiviä, lähdimme kaupungille ostamaan viimeisiä joulutarvikkeita ja ruokaa. Selailin joulukortteja, kun kuulin keskustelun, joka kiinnitti huomioni.

-Alex vietätkö joulun tosiaan ihan yksin?

-Kyllä, valitettavasti. Äitini ja isäni matkustivat jouluksi Maltalle. He kyllä yrittivät houkutella minua mukaan, mutten oikein lämmennyt idealle. Joulu ei ole joulu ilman lunta ja kovia pakkasia.

Jähmetyin paikalleni. Koko kroppani tärisi kauttaaltaan. Elea ilmestyi siinä samassa viereeni, hän laski minut istumaan penkille ja näytti erittäin huolestuneelta.

-Mitä tapahtui? Oletko kunnossa?

-Tuon miehen ääni. Se kuulostaa aivan täysin samalta, kuin se ääni, jonka kuulin monta kertaa sairaalassa.

-En oikein usko Lee. Ajatteleppa, mikä todennäköisyys se olisi, että ihminen, jonka olisit tavannut Uudessa-Seelannissa, olisi yhtäkkiä täällä. 

-Olen silti aika varma. Tunnistaisin sen missä vain.

Vilkaisin hedelmähyllylle, mutta miehet olivat jo kerenneet kadota. Se siitä sitten. 

Jouluaaton aamuna kävelen jälleen postilaatikolle vilkaisemaan vielä kerran, olisiko joltain ilmestynyt joulukortteja. Vilkaisen kerran. Postilaatikko näyttää tyhjältä. Sitten vilkaisen toisen kerran ja huomaan heijastuksesta, että joku seisoo takanani. Käännyn niin nopeasti ympäri, että horjahdan. Vahvat kädet tarttuvat ympärilleni ja nostavat minut tukevasti pystyyn. 

-Sattuiko pahasti? Anteeksi, etten ollut nopeampi. Refleksit eivät ole enää niin hyvät kuin nuorempana.

-Ei oikeastaan. Kiitos.

Vilkaisen ylöspäin.

-Sinä? sanon järkyttyneenä.

-Minä, hän sanoo, hymyilee ja vakavoituu sitten.

-Alex? sanon ja olen hämilläni.

-Lee, hän sanoo, hymyilee surumielisesti ja jatkaa -Kadotin sinut vuosia sitten. Olen etsinyt sinua kissojen ja koirien kanssa. Sitten löydän sinut, enkä ole edes varma oletko sinä enää siinä. Sitten kadotan sinut uudelleen. Ja nyt. Sinä olet siinä.

Hän kertoo tarinan alusta loppuun saakka. Miten hän oli nähnyt minut Uudessa-Seelannissa ja seurannut minua. Miten hän oli nähnyt auton ajavan päälleni ja kolunnut kaikki lähimmät sairaalat löytääkseen minut. Ja sitten, miten hän oli löytänyt minut, mutta oli jo kuvitellut joutuvansa hyvästelemään. Päästämään irti. Ja lopulta unohtamaan.

Siinä hän on. Ihminen, johon ihastuin 15-vuotiaana. Ja johon kuvittelin rakastuvani. Jonka vierellä haaveilin eläväni koko loppu elämäni. Sama ihminen, joka oli sairaalassa istunut vierelläni. Pidellyt kädestäsi kiinni. Kuiskinut minulle, että minun täytyisi palata takaisin.

-Tiesitkö, että sen päivän jälkeen, kun lähdit, itkin monta iltaa peräkkäin. Olin varma, etten enää koskaan näkisi sinua, sanon.

Alex pudistelee päätään.

-Mutta tiesitkö sinä, että minä lähetin sinulle ainakin tusinan postikortteja, mutta ne kaikki palasivat avaamattomina takaisin.

Nyt vuorostaan minä pudistelen päätäni.

-Ja tiesitkö, että minä olisin lentänyt vaikka maapallon ympäri löytääkseni sinut, hän sanoo.

-Mutta niinhän sinä olet melkein tehnytkin.

Alex hymyilee ja hymyilen hänelle takaisin.

Sinä iltana vietämme joulua yhdessä ensimmäistä kertaa koskaan. Minä sytytän kynttilät ja Alex viimeistelee jouluruuat. Lopulta on aika avata lahjat.

-Olen pahoillani, ettei minulla ole lahjaa sinulle. Tämä tuli vähän yllättäen, sanon haikeasti.

-Älä ole pahoillasi. Ei se mitään. Ei tärkeintä ole lahja vaan ajatus sen antamisen taustalla.

Alex halaa minua. Nojaan hänen rintaansa vasten ja tunnen tasaiset ja vahvat sydämen lyönnit. 

Sitten hän polvistuu. Ottaa taskustaan rasian ja sanoo -Hayleen Parks. Olen etsinyt sinua vuosia. Lentänyt ympäri maailmaa. Ollut epätoivoinen ja pettynyt monia kertoja. Olen luullut kadottaneeni sinut ikuisesti. Pelännyt henkesi puolesta ja valvonut vuoksesi ainakin tuhat yötä. Mutta Lee. Jos tietäisin, että sen kaiken jälkeen saisin edes kerran nähdä sinun hymyilevän, tekisin sen kaiken uudelleen. Olen rakastumassa sinuun ja haluaisin maailman eniten olla vierelläsi silloinkin, kun elämässäsi tulee vastaan alamäkiä ja olet allapäin. 

Näen hänen silmissään kyyneleitä ja joudun räpyttelemään omani pois, jotta kykenen näkemään hänen ilmeensä. Se on täynnä välittämistä.

-Hayleen Parks. Tuletko vaimokseni?

Saan kyynelten seasta kuiskattua -Kyllä.

Alex pujottaa sormuksen sormeeni ja ottaa halaukseen. En haluaisi ikinä olla missään muualla kuin siinä. Hänen turvalliset kädet ympärilläni. Ja uskon, että tulen olemaan siinä vielä satoja, ellen tuhansia kertoja. Elämä on vielä edessäpäin. Kaikella on alku ja loppu ja minusta tuntuu, että tämä on jonkin uuden alku. Jonkin, mitä olen odottanut jo aivan liian kauan.

kohtalo

Täysikuu. Veden yllä muuten pelkkää pimeää. Kylmyys muutti hengityksen höyryksi. En voinut uskoa, että vuosia aiemmin olin seissyt tismalleen samassa paikassa ja ajatellut kuolevani. Ei se ollut ollut mikään yhden hetken tai edes illan päätös. Sitä oli jatkunut jo pidempään. Mutta sinä iltana kaikki oli kasaantunut päälle. Itsetunnon aleneminen. Itseni syyttely. Tunne, etten riitä. En kelpaa näin. Kuukausia jatkunut yksinäisyyden tunne. Henkinen väkivalta, jota kohtasin päivittäin. 

Itketti. Kaiken lopullisuus. Ilkeät kommentit, joita olin joutunut nuorempana kestämään. Ja sitten yhtäkkiä, kaikelle oli tullut loppu. Tai ainakin melkein. Olin ajatellut putoavani. Uskotellut virran painavan mut pohjaan. Olin nojannut kaidetta vasten. Kuvitellut päästäväni irti.

Sekunti. Ja toinen. Sitten olin pudottautunut takaisin tukevalle maaperälle. Perääntynyt sillalta. Kävellyt kotiin kyynelien kastellessa paidan. En tiennyt, mikä oli saanut mieleni muuttumaan. En ole varma edelleenkään. Oliko se pelkoa siitä, mitä rajan takana saattaisi olla. Pelkoa tuntea kipua.

Vuosia tapahtuman jälkeen kammoksuin siltaa. Juoksin sen yli niin lujaa kuin pääsin. Katse suunnattuna eteenpäin. Pelko, että tukevasti rakennettu silta yhtäkkiä vain romahtaisi. Että tahtomattani putoaisin tummaan ja kylmään veteen. Että se olisi kirjoitettu kohtalo, joka tekisi päätöksen matkalleni.

jos ikinä koet tämmösiä fiiliksiä, älä pelkää pyytää apua. sitä kyllä löytyy aina jostain. sä riität. oot hyvä just noin !

kiitos, että olit olemassa minulle

Vuosia sitten tapasin sinut. Meistä tuli ystäviä. Läheisiä sellaisia. Elämä oli pompotellut meitä molempia. Mun tulevaisuudessa ei paljon näkynyt valoa. Jos edes yhtään. 

Yläaste oli aikaa, jolloin olisi pitänyt osata olla itsevarma ja rohkea. Mä olin ujo ja heikko. Helppo maali, johon iskeä. Mua kohdeltiin väärin. Mut saatiin ajettua nurkkaan, josta ei päässyt pakoon. Lopulta se jokin, mikä pelasti mut, olit sinä.

Sulla oli aina aikaa mulle. Ehkä enemmän kuin olisin ikinä voinut pyytää. Olit se tuki ja turva, johon nojasin, kun kaikki muu kaatui päälle. Luotin sinuun ainakin 110 prosenttisesti. Luottaisin vieläkin. 

Opetit mut unelmoimaan. Hyväksymään itseni. Kerroit mulle, kuinka osata elää. Se mun ympärillä ollut muuri alkoi hiljalleen haljeta. Sementti mureni käsiin. Uskalsin näyttää sinulle raapaisun siitä, kuka oikeasti olin. Kuka se oikea Matilda sen kaiken takana oli. Olin luonut itsestäni kuvitelman. Ihmisen, jollainen mun olisi kuulunut olla, mutta joka syvältä sisimmästäni en ollut. En ollut enää pitkiin aikoihin tiennyt, kuka Matilda oikeasti oli. Se ujo ja epävarma minä, joka pysytteli etäällä. Joka katosi omaan maailmaansa ja jonka hymy oli feikki. Vai se Matilda, joka oli nauranut lapsena paljon ja hymyillyt valloittavasti kameralle. Joka oli oikeasti ollut onnellinen.

Sitten jotain tapahtui. Tiedät kyllä mitä. En sano, että haluaisin, ettei sitä koskaan olisi tapahtunut, koska en oikeasti ajattele niin. Sanon vain, että toisinaan mietin, olisivatko asiat silti voineet mennä toisin. Emme enää puhuneet koskaan. Näin sinua vilaukselta siellä ja täällä, mutten koskaan rohjennut lähestyä tai sanoa sanaakaan. Näytit onnelliselta. Minäkin olin, vaikka sydämeni oli särkynyt.

Vuosia myöhemmin lähetin sinulle viestin. Olin miettinyt sitä pitkään. Se oli piinannut minua. Tuntui, että se oli jotain, mitä mun kuului tehdä. Numerosi löytyi vielä puhelimestani. Kiitin kaikesta. Kerroin, että olit ollut elämässäni silloin, kun olin sitä eniten tarvinnut. Kerroin myös, että nykyään kaiken sen jälkeen, mulla meni hyvin. 

Olen kiitollinen kaikesta. Siitä matkasta, jonka sain kanssasi kulkea. Sen ajanjakson tulen aina muistamaan. Toivottavasti vielä sitten vanhanakin keinutuolissa. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Kiitos, että olit olemassa minulle. Kiitos, että teit minut jälleen näkyväksi. Että voin viimein sanoa olevani se sama Matilda, jonka olin kerennyt kadottaa. 

Sinulle. Maailman parhaalle ystävälle.

sovitaanko, että nähdään vielä kerran

Olit se oikea.
Samalla kertaa myös ainoa.
Ainoa, josta halusin pitää kiinni.

Ja sitten.
Pudotus tyhjyyteen.
En enää nähnyt valoja,
jotka kertoisivat mihin suuntaan kulkea.
En kylttiä, joka opastaisi oikeaan.
Näin vain vaihtoehtoja,
joita oli yksi liikaa.

Päätin luottaa itseeni.
Tunteiden kertovan totuuden.
En voinut enää elää näin.

Toisinaan ikävöin mennyttä.
Ikävöin sinua.
Mutta syvällä sisimmässäni tiedän,
että näin olen onnellisempi.
Jospa sinäkin tunnet vielä niin.
Ymmärrät, että oli aika jatkaa eri suuntiin.

Sovitaanko, että nähdään vielä kerran ja sitten ei enää koskaan.

tänään

En kyennyt menemään kouluun tänään. Tunnen aika-ajoittain yksinäisyyttä. Koen epäonnistuneeni monissa asioissa. Tunnen syyllisyyttä siitä, miten olen kohdellut ihmisiä. Välillä pelkään hajoavani.

Noista ajatuksista on jo hetki aikaa. Näiden muutaman päivän ajan mä oon ollut vastapainoisesti erityisen onnellinen.

Alkaneesta työharjoittelusta ja ihmisistä siellä.

Syksyisestä säästä ja tän päivän lumisateesta.

Pianolla soittamisesta.

Ruuanlaitosta ja leipomisesta.

Siitä, että oon saanu tsempattua itteni urheilemaan.

Turhien ulkonäköpaineiden ylitsepääsystä.

Että mun vaatekaappi alkaa olla täynnä pelkästään vaatteista, joita rakastan.

Syksyn omenista ja marjoista.

Autolla ajamisesta ja pyöräilystä.

Ihmisistä.

Oon ollu vähä vähemmän inspiroitunut viime aikoina, mutta oon sitäkin enemmän nauttinu elämästä ja sen sisältämistä asioista. Toisinaan huomaan, että oon pelännyt ja stressannut turhaan. Kaikki järjestyy. Niin järjestyi nytkin.

sinä syksynä

Sinä syksynä.

äiti ja isä erosivat.
mä jouduin poikakotiin.

Sinä syksynä.

join itseni humalaan.
heräsin aamulla katuojasta.

Sinä syksynä.

hyppäsin junaan ja matkustin pohjoiseen.
tavoittelin unelmia.

Sinä syksynä.

opettelin elämään.
kannoin vastuuta teoista ja seurauksista.

Sinä syksynä.

sinä löysit minut,
ja mä aloin uskoa tosirakkauteen.

valon pisaroita

Matkustin kesällä Amerikkaan. Menomatkalla olin yksin. Siinä kerkes miettiä kaikenlaista. Ihmetellä maailmaa. Pelätä. Jännittää. Ja olla vähän hukassakin, että mihin sitä nyt pitäis mennä. Matkustaminen kuitenkin avartaa. Niin se avarsi minuakin.

Kahden jenkkireissun, Viron reissun ja Iso-Britanniassa oleskelun jälkeen olen oppinut paljon. Itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta. Siitä, miten se toimii ja miten se ei toimi. 

Käytän englantia nykyään päivittäin niiden pakkopullaa olevien englannin tuntien sijaan. Nautin englanniksi kommunikoimisesta. Suomi on mulle tunnekieli, mutta englanti on sitä jollain tapaa myös nykyään. Siihen liittyy paljon muistoja. Musta on outoa, että ajattelen paljon englanniksi. Käyn mielessä läpi keskusteluita. Unelmoin työstä, jossa voisin käyttää englannin kieltä. Haaveilen työskentelystä ulkomailla.

Vielä pari vuotta sitten en olisi uskonut, että kykenisin puhumaan arkienglantia kohtalaisen sujuvasti. Tää tekee mut niin onnelliseksi. Tuntuu, että oon onnistunut edes jossain. Että mä osaan jotain, joka ennen tuntui esteeltä, jota en ikinä kykenis ylittämään.

Toivon, että löydän mun elämästä uusia valon pisaroita. Asioita, joita tavoitella täydellä sydämellä. Asioita, joiden onnistumiseen jaksaisin luottaa myös itse. Asioita, jotka sais mut edes hieman onnellisemmaksi.

mies ja koira #2

Sinisiä tummia pilviä eteni taivaalla verkkaiseen tahtiin. Katselin niiden menoa terassilla vilttiin kääriytyneenä. Ilta oli ollut ihana. Olin pitkästä aikaa tehnyt pannaria ja hakenut kellarista pullotettua omatekoista viinimarjamehua. Sitten olin sytyttänyt kynttilöitä ja ihastellut taivaanrannassa laskevaa aurinkoa ja sen synnyttämiä punaisen eri sävyjä. Olin ollut onnellisempi kuin aikoihin. 

Siinä istuskellessani lampaantaljan päällä keinutuolissa, mietin kohtaamaani miestä. Rick oli vetänyt vertojaan kenelle tahansa miehelle, kenet olin kohdannut aiemmin elämässäni. Hän oli ollut komea ja puoleensavetävä. Kiltti ja hyvin ystävällinen. Jotenkin turvallisen oloinen, ja se jos joku sai sydämeni läpättämään. Olin harvoin kokenut turvallisuuden tunnetta kenenkään ihmisen seurassa. Rick oli yksi harvoista. Hän oli tehnyt tilaa ajatuksiini. Vienyt mielikuvat entisestä seurustelukumppanistani etäälle ja tuonut mukanaan uusia, liiankin onnentäyteisiä välähdyksiä siitä, millaista elämä voisi olla. Millaista sen kuuluisi olla.

Olin vältellyt metsää. Polkua, joka johtaisi mökille. Ajatus sinne menosta tuntui jotenkin yksityisyyden viemiseltä, ja toisaalta halusin ajatella, että Rick kyllä etsisi minut käsiinsä, jos vielä haluaisi tavata. En voinut aavistaakaan, miten oikeassa olin hänen suhteensa. 

Viikon viimeisen illan jo hämärtyessä, kuulin auton lähestyvän pihatiellä. Nostin katseeni huomatakseni vain, että en tunnistanut tulijaa. Harvalla kyläläisistä olisi ollut varaa hankkia tuollainen maasturi. Kuski pysäköi auton tien viereen, nousi sitten ulos autosta ja avasi takaoven. Tumma otus vilahti nopeasti näkökentässäni ennen kuin se jo napitti tummilla silmillään minua ja kerjäsi rapsutuksia. Dobi. 

Kuulin naurua ja käännyin katsomaan tulijaa, vaikka tiesin jo hyvin, kuka hän oli. Rick tietysti. 

Hän tarjosi kätensä. Puristin sitä ja kohotin katseeni hänen silmiinsä, jotka yhtyivät kasvoilla karehtivaan hymyyn. Hän näytti hyvältä ja erittäin onnelliselta. 

-Hei, sanoin ja hymyilin. -En osannut odottaa vieraita tänään.

-Anteeksi. Tämä tuli vähän yllättäen. 

Rick näytti pahoittelevalta. Nyökkäsin häntä seuraamaan perässäni ovesta sisälle. Istuuduin terassin keinuun. Rick tismalleen samaan asentoon viereeni. Äiti oli joskus nuoruudessani muistutellut sanomalehdestä, jonka pitäisi mahtua kahden toisistaan kiinnostuneiden ihmisten väliin. Kai se oli äidin tapa kertoa hienotunteisesti rajoista, joita olisi hyvä pitää.

Keskustelu eteni. Huomasin olevani kohmeessa, kun kroppa teki minulle tenät ja alkoi tärisemään. Rick taisi huomata sen, koska hän oli muutamassa sekunnissa harpannut ylös ja hakenut tuolilla lojuneen viltin ja kietonut sen ympärilleni.

-Kiitos, sanoin ja hymyilin. Tarkoitin sitä todella.

Rick oli hiljaa. Hän vain katseli minua sanomatta sanaakaan. 

Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden.

-Kelly?

-Niin? kysyin.

-Unelmoitko koskaan tulevaisuudesta? Perheestä ja lapsista.

Menin hämilleni.

-Toisinaan. Joskus pelkään, että elän loppuelämäni yksin, eikä minulla ole ketään, ketä rakastaa. Se tuntuisi melkein maailmanlopulta.

-Jos joku sanoisi, että olisi valmis siihen kaikkeen kanssasi, miten reagoisit?

-Vaikea sanoa. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle niin.

Rick nousi hitaasti ylös. Tarttui käsistäni kiinni ja veti minut viereensä seisomaan.

-Jos joku ikinä suutelisi sinua kysymättä, vastaisisitko suudelmaan vai löisitkö häntä päin näköä?

Rickin katse oli vakava. Ja samalla kertaa täynnä tunteita, joita en osannut lukea.

Ja sitten. Huulet huulillani. Pehmeät ja lämpimät. Ja minä, kaikista äidin varoitteluista huolimatta, vastasin suudelmaan.

elämäntapa

Mä oon viime aikoina pyöritellyt mielessä, et mihin mä pyrin, mitä mä tavoittelen. Oon miettinyt blogia ja sitä suuntaa, mihin sitä haluaisin kasvattaa. En oo enää se sama 12 tai 13-vuotias tyttö, joka aloitti blogin siltä pohjalta, et kerron mun hyvin arkisista asioista, jotka painottu paljon hevosiin, kouluun ja harrastuksiin. En se tyyppi, joka postailee kuvia omista asuista, joita on bongannut kirpparilta ja milloin mistäkin alemyynneistä. Silloin en vaatinut itseltäni liikoja, en oikeastaan mitään.

Bloggaaminen on mulle nykyään elämäntapa. Tapa tuoda esille mun ajatuksia, mun elämää risuineen ja ruusuineen. Se on mun tyyli luoda taidetta kirjoittamalla. Kirjoittaa niin fiktiivisesti kuin oman elämän pohjalta myös faktalähtöisesti. Vaikka oon pyrkinyt pitämään tän tosi omalla tyylillä just niinku oon itse halunnut, oon huomannut sen, että tähtään aina parempaan. Se joku nopeasti väsätty ei riitäkään, ellei se tule aidosti sydämestä. Aidoista tunteista ja niin fiilispohjalta kuin vain voi kirjoittaa.

En enää osaa lukea arkisia postauksia muiden blogeista. Kaipaan syvällisiä pohdintoja, elämän kipukohdista kertomista, haavoittuvuutta. Se tekee meistä ihmisistä aitoja, kun emme pyri kaunistelemaan. Olemaan jotain muuta kuin olemme. Ja silti liian usein kateus saa meidät tekemään huonoja valintoja ja päätöksiä. 

Some näyttää, että pitäisi olla kaunis. Hyvä kroppainen. Tyylikkäät muodinmukaiset vaatteet. Entä jos en koe oloani hyväksi niin? Entä jos ennemmin iskee paha olo, kun koitan valkata vaatekaupasta sitä jotain täydellistä vaatetta, joka pysyisi kestosuosikkina?

Haluan ja toivon, että mun blogi pysyy elämänmakuisena. Että täältä löytyisi jokaisella jotain, johon samaistua. Jotain, joka antaisi voimia arjen raskaimpiin päiviin ja hetkiin. Että kuitenkin pimeyden keskellä näkyisi valoa ja tulevaisuudessa olisi toivoa. 

En vielä tiedä, mihin ratkaisuun päädyn. Kirjoittelenko pohdiskelutyyppisiä tekstejä vain toiseen blogiin ja pidän tämän enemmän kaunokirjallisena. Mutta täällä pysyn niin pitkään kuin se ikinä tuntuu hyvältä. Ja se on varmasti hyvin pitkä aika.

uusia tuulia?

Kiillotettua. Pintaliitoa. Huoliteltua ja täsmällistä. 

Mun elämä ei todellakaan oo sellasta. Ei vaikka toisinaan musta tuntuu, että päältäpäin se näyttää just siltä. Et mä oon itsevarma ihminen, jolla on paljon sosiaalisia kontakteja. Joka handlaa kaiken ja selviää pahimmasta. Joka osaa suunnitella ja toteuttaa ideat. Joka elää päämäärätietoisesti ja on fiksu. Ja aikuinen.

Toisinaan musta tuntuu, että mun pää hajoaa. Tekee mieli luovuttaa ja maata vaan peiton alla tekemättä mitään. Että vois hetken olla ajattelematta. Mä stressaan kaikesta ja kaikkialla. Stressaan yöunista, omasta jaksamisesta, tulevaisuudesta, mun kaverisuhteista, koulusta ja lista vois jatkua loputtomiin. Toisinaan uuvun, enkä enää vaan jaksa. Saan noustua sängystä, kun ilta alkaa jo viiletä ja ulkona on pimeää. Käyn suihkussa ja samalla kyyneleet valuu poskia pitkin. Teen lounasta, kun pitäis olla jo päivällinen syötynä. 

Oon jo pitkään ajatellu, että mun elämä on yhtä sekamelskaa täällä missä asun. Että vaikka on ystäviä, niin tunnen enemmän yksinäisyyttä kuin aikoihin. Koen, ettei musta välitetä. Etten kuulu oikein minnekään. Että ihan sama missä ja kenen kanssa olen, olo on irtonainen. Vaikka välitän mun ystävistä ihan äärettömän paljon, tuntuu, että nyt kaipaan jotain uutta. Uusia ihmisiä, uutta ympäristöä. Ehkä maiseman vaihdos tekis mulle hyvää.

Oon miettinyt vakavissani muuttoa etelään. Aivan uuteen ympäristöön, missä kuitenkin asuis monta mulle tosi tärkeää ihmistä, ettei mun tarvis olla yksin. Pelottaa ajatus uudesta alusta. Toisaalta haluaisin sitä maailman eniten.

Mun pitäis soittaa puheluita. Koittaa hankkia työpaikka. Säätää vielä puuttuvat kurssit koulun kanssa. Ehkä muuttaa. Ja vaikka se kaikki tuntuu oikealta ja paremmalta kuin tämän hetkinen, on vaikea aloittaa. Ehkä pelkään liikaa. Pelkään, että väsyn, enkä enää jaksa. Pelkään, etten riitä sellaisena kuin olen. Pelkään, että elämältä putoaa pohja.

Mutta yritän. Juttelen tuntemattomille. Puhun englantia pitkästä aikaa puhelimessa. Hoidan koulujuttuja pois alta. Etsin työpaikkoja. Ja siinä samalla koitan elää ja tehdä asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi.

mitä, missä, milloin

Asioita, joita pelkäät?

Pimeä. Yöllä yksin kämpässä nukkuminen. Karhut. Oma loukkaantuminen/vakava sairastuminen. Oma tai läheisten kuolema.

Mikä saa sinut ahdistumaan?

Hautajaiset. Liika stressi. Tilanteet, joita en kykyne hallitsemaan. Oma epävarmuus. Jännittävät tilanteet. 

Mitä toivot tulevaisuudelta?

Onnellisia hetkiä. Paljon hyviä kirjoja. Uusien ihmisten kohtaamisia. Lukuisia kävelyitä tähtitaivaan alla. Uutta reissua USAan. Että saisin viimein oman kirjan konkreettisena käteen. Saisin lähihoitajan paperit ja pääsisin uuteen kouluun opiskelemaan tai mieleiseen paikkaan töihin.

Mitä toivoisit parisuhteelta, mitä taas et?

Täysi luottamus. Avoimuus. Aidot tunteet. Välittäminen. Hellyys.

En toivoisi: epärehellisyys, kunnioittamattomuus, riidat ja niiden jättämättä selvittely.

Tulevaisuuden haaveita?

Oma kirjailijan ura voisi viimein konkretisoitua. Pääsisin tekemään toimittajan hommia ja radio-ohjelmia. Voisin olla perhekodilla töissä ja toimia sosionomin ammatissa. Oma perhe. Koira. Talo. 

Asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi?

Yölliset kävelyt ja keskustelut ystävien kanssa. Tähtitaivas, revontulet ja vesisade. Auringon valo, meri ja aallot. Hyvät kirjat. Teen juonti. Kirjoittaminen. Syvälliset keskustelut. Ystävät. Perhe. Meidän perheen pupu. Kummilapsi. Sukulaiset.

5 parasta piirrettä ystävissäsi?

Empatiakyky, ystävällisyys, rehellisyys, avoimuus, luotettavuus

Helpoin tapa lähestyä ihmistä: snäppi, wappi, puhelu, viesti?

Snäppi?

Lapsuuden muisto?

Opettelin ajamaan pyörällä ilman apurattaita. Ensimmäisellä yrityksellä ajoin ojaan, mutta sen jälkeen ajaminen sujui kuin leikiten. 

Millaisena ihmisenä haluaisit nähdä itsesi viiden vuoden päästä?

Olisin avoin uusille ihmisille ja asioille. Kykenisin selviämään elämässäni myös vastoinkäymisistä. Osaisin olla onnellinen pienistä jutuista. Nauttisin hetkistä. Eläisin tässä ja nyt, en tulevaisuutta varten.

Mihin tähtäät elämässäsi?

Pyrin elämään omien arvojen mukaan. Kohtelen ihmisiä tasavertaisesti. En loukkaa tai satuta tarkoituksellisesti. Elän elämääni enemmän itseäni kuin muita varten. Yritän tehdä itseni onnelliseksi.

Jotain, mitä et enää ikinä uskaltaisi tehdä uudelleen?

Olla yksin käytännössä kielitaidottomana oudossa maassa ja lentää elämänsä ensimmäistä kertaa yksin ja vieläpä ulkomaille. En vieläkään tajua, miten uskalsin.

Kauneinta, mitä sinulle on sanottu?

Sulla on kaunis hymy. Sun pitäis hymyillä useammin.

Totuus, jota et olisi halunnut lapsena kuulla?

Että joulupukkia ei ole olemassa.

ehkä joskus osaisin päästää irti

Jaskan synttärikemut olivat alkaneet jo hetki sitten. Ja missä mä olin. Nojasin ikkunalautaan omassa huoneessani ja katselin, miten räystäästä valui vettä noroina. Välillä aurinko pilkisti pilviverhon takaa. 

Äiti oli ihmetellyt, kun olin sanonut jääväni kotiin. 

-Jaskahan on sun paras kaveri?

Niin Jaska tosiaan oli. En vain kyennyt menemään paikalle, kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Tuntemattomia. Joitain Jaskan tuttuja, joista se oli kertonut ummet ja lammet. Muistin hämärästi joitain nimiä. Joku Erkku ja Taneli ainakin. 

Ahdistuin tilanteista, joissa en pystynyt olemaan oma itseni. Ahdistuin suuresta ihmismäärästä. Ahdistuin keskusteluista, joissa koin jääväni ulkopuoliseksi. Ahdistuin sosiaalisista tilanteista, joissa en tuntenut muita. Jaskan kanssa oli helppo olla kahdestaan. Synttäreillä olisin vaivaantunut ja sisäänpäin kääntynyt. Olisi vaikea ottaa kontaktia muihin saatikka sanoa jotain ääneen. Ujo en ollut, mutta liika oli silti liikaa.

Jaska soitti mulle illalla. Se kertoi vuolaasti synttäreistä ja kaikista kreiseistä tempuista, mitä ne oli tehneet puistossa. Mä olin koko puhelun ajan aika hiljainen. Ei huvittanut kuunnella kaikkea, mistä olin jäänyt paitsi.

Lapsena en ollut pelännyt mitään. Olin mennyt ja tehnyt. Mulla oli ollut paljon kavereita, joiden seurassa viihdyin. Pelko oli hiipinyt huomaamattomasti. Ensin se oli vaikeuttanut harrastuksissa käymistä. Sitten oli mennyt kaverisuhteita. Lopulta melkein kaikki sosiaaliset tilanteet aiheuttivat ahdistusta.

Joku oli käskenyt mennä puhumaan psykologille. Musta ei ollut siihen. Selittämään jotain mun elämän ongelmakohtia. Kyllä iso mies nyt pärjäisi yksinkin. Ja olihan mulla Jaska. Se riitti ainakin nyt. 

Ehkä joskus osaisin päästää irti peloista. Epäonnistumisen tunteesta. Siitä, että sanoisin jotain väärää tai tekisin jotain typerää ja sitten jätkät räkättäisi mulle. Se olisi niin nöyryyttävää. En enää ikinä kehtaisi liikkua missään.

mietin hyppääväni pimeään

Kukaan ei nää.

Mua.

Tai mun poskelle valuneita kyyneleitä.

Huudan apua.

Mutta kukaan ei kuule.

Mietin hyppääväni pimeään.

En enää löydä pakoreittiä.

Polkua takaisin elämään.

• • •

Kaadun asfaltille.

Tunnen farkkujen repeävän auki polven kohdalta.

Iho menee rikki,

mutta en tunne kipua.

Kipu on jo mun sisällä.

Se muistuttaa joka ikinen päivä siitä,

miten mä en tuu saavuttaa mun elämässä mitään.

• • • 

Oon rikki.

Siitä, että sanoit -hyvästi.

Että käänsit mulle selän ja jätit mut yksin mun demonien kanssa.

Ne toivoo, että kuolisin.

Toivon sitä melkein itsekin. 

Olit ainoa syy, miksi heräsin aamuisin.

Nyt mulla ei ole enää sitäkään.

• • •

Olit se, jota mietin öisin.
Se, jonka halusin unohtaa.

Jota vihasin. Jota rakastin.

Olit se, joka satutti. Jota satutin takaisin.

Et ansainnut minua. Mutta en minäkään sinua.

Nyt olen yksin. Sinä et.

Löysit jonkun vertaisesi.

Jonkun, jota aidosti rakastaa.

Minä kaivan itselleni kuoppaa

ja mietin, pitäisikö hypätä.

mies ja koira

Sinä iltana tunsin oloni yksinäiseksi ja petetyksi. Tumma möykky sisälläni oli pikkuhiljaa alkanut kasvaa ja vahvistua. Se teki minut varovaisemmaksi kuin ennen. Ehkä olisin vain halunnut palata menneeseen. Olla niiden vahvojen käsivarsien ympäröimänä. Tuntea olevani turvassa, edes sen pienen hetken verran.

Puhalsin takan päällä olevat kynttilät sammuksiin ja istuuduin nojatuolille, josta näki hyvin metsään. Mökissä oli lämmintä ja mukavaa, mutta edes takassa hohkaavat puut ja keltainen liekkimeri eivät saaneet ajatuksiani rauhoittumaan. Lopulta päädyin eteiseen vetämään vihreän syystakin päälleni ja mustat saappaat jalkaani.

Käveleminen rauhoitti hiukan. Polku ei tuntunut samalta kuin päivällä. Pimeässä oli välillä vaikeaa erottaa kumpaan suuntaan risteyksessä pitäisi kääntyä. Annoin ajatusten tulla. Kivun, joka oli alkanut myrkyttää sisältäpäin. Ikävän ja mielikuvat, jotka piinasivat minua öisin unissa. Ja minä kun olin luullut, että kaikkien niiden kuukausien jälkeen tämä olisi ollut ohi. Lopullisesti.

Saavuin metsän reunaan. Puiden takaa pilkisti valoa. En ollut nähnyt sitä aiemmin. Ehkä olin sittenkin huomaamattani eksynyt toiselle polulle. Ajatusteni punoutuessa kiristyväksi solmuksi, en ollut sen enempää miettinyt, minne kuljin. Ilman määränpäätä oli helppo päätyä mihin vain. 

Haukunta korvan juuressa sai minut melkein pomppaamaan ilmaan. Niin yllättäen se tuli ja varoittamatta. Koira tuijotti intensiivisesti pahaenteisillä silmillään ja sen hampaat narskuivat sen napittaessa minua vieressäni. 

-Dobi!

Koira perääntyi. Askeleet lähestyivät, mutta en vielä kyennyt näkemään hahmoa, joka marssi mökiltä päin. 

Tummat hiukset ja vahvat piirteet omaava mies seisahtui eteeni. Hän ojensi kätensä. Tartuin siihen ja tunsin vahvan puristuksen ennen kuin mies päästi irti.

-Rick ja tuo tuossa on Dobi, vaikka sen taisitkin jo kuulla.

Vilkaisin nopeasti koiraa. 

-Kelly, sanoin ja tunsin ääneni kohta pettävän. Olin hyvin järkyttynyt ja hämmentynytkin tästä kohtaamisesta. En ollut olettanut törmääväni keneenkään. En ainakaan tähän aikaan yöstä.

-Dobia ei tarvitse pelätä. Se ei tekisi pahaa edes kärpäselle. 

Sitä oli vaikea uskoa siitä koirasta, joka oli lähestynyt minua hampaat irvessä. Enää se ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut haukata minusta palasen. Se vain nuoleskeli tyytyväisenä huuliaan ja seurasi omistajansa liikkeitä tarkasti.

-Hetken jo luulin, että se tekisi minusta selvää, sanoin, kun ääneni jaksoi taas kantaa.

-Dobi vain ottaa selvää vieraista. Jos sitä kohtaan ei ole aggressiivinen, se ei tee mitään. Se on hyvin koulutettu koira.

-Sen voin kyllä uskoa, sanoin ja olin kääntymässä takaisin tulosuuntaan, kun Rick tarttui käsivarteeni ja käänsi minut ympäri.

-Kelpaisiko kuppi kahvia? Sen jälkeen voin saattaa sinut takaisin merkitylle polulle. Tänne eksyy retkeilijöitä harva se päivä.

-Mistä oletat, että olen eksynyt? kysyin vähän liiankin tiukkaan sävyyn.

-Sen huomaa olemuksesta. Vilkuilet koko ajan löytääksesi reittiä, jota pitkin palata takaisin. Rick virnisti.

Oliko se niin näkyvää. 

-Jätetään se kahvi toiselle kertaa. Nyt haluaisin oikeastaan vain palata takaisin mökkiini.

Dobi asteli edellä. Rick ja minä vieretysten kapealla polulla. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella tuntemattomasta miehestä vierelläni pimeässä metsässä, jonka askelten verkkaisessa tahdissa pysyminen oli haastavaa, jopa minulle. 

Yhtäkkiä tunsin kyynelten polttelevan silmiäni. Yritin kuivata ne huomaamattomasti, mutta Rick taisi huomata sen, koska hän pysähtyi.

-Itke vain. Se puhdistaa. Minkä syyn takia ikinä itketkään. 

Tunsin kroppani tärisevän holtittomasti. Tasapainoni alkavan horjua ja näkökentän sumenevan silmieni edessä. Tunsin putoavani. Putoavani hitaasti pimeään tyhjyyteen. Ja sitten. Tiukka ote ympärilläni. Kädet jotka pitelivät kiinni. Tunsin jonkin tai oikeastaan jonkun kantavan minua metsän halki. Keinuvat askeleet. Miehekäs hajuveden hienoinen tuoksu. Ja sitten kaikki pimeni.

Heräsin sängyltä, joka tuntui oudolta. Liian pehmeä ollakseen minun. Ja liian suuri. Kuulin kahvinkeittimen porisevan jossain. Äänen viheltelevän. Kohottauduin varovaisesti istumaan ja siristelin silmiäni kirkkaassa valossa. Kertakaikkisen kaunista. Tummaa puuta ja pehmeitä toisiinsa yhdistyviä värejä. 

-Kelpaako kahvi.

Rick oli ilmestynyt ovensuuhun. Ja hän hymyili. Nyökkäsin ja toivoin sen pienen hetken verran, että olisin voinut omistaa sen hymyn itselleni. 

-Sait paniikkikohtauksen ja sen jälkeen pyörryit. Kannoin sinut tänne, koska en tiennyt, missä asut.

-Kiitos, sanoin ja tarkoitin sitä todella. Koko sydämestäni. Tuo mies oli tainnut pelastaa minut pulasta ja vieläpä useampaan otteeseen.

-Eipä kestä. Kahvi taitaakin olla jo valmista. Tuonko sen tänne vai jaksatko liittyä seuraan?

Nousin ylös ja seurasin häntä keittiöön. Istuin korkealle baarijakkaralle keittiönpöydän ääreen. Sillä aikaa Rick kaatoi kahvia kahteen kuppiin ja lisäsi toiseen pari sokeripalaa. 

-Mustana vai? 

-Mustana mielellään. 

Rick istui viereiselle jakkaralle ja syventyi juomaan kahviaan. Minä sen sijaan mietin, miten tuo ihminen oli voinut kohdella minua niin ystävällisesti. Minua, tuntematonta. Ja mietin minä toki muutakin. Vahvan näköisiä käsiä, jotka pitelivät kahvikuppia käsissään ja silmiä, jotka olivat tummat ja vaarallisen näköiset, mutta äärettömän kauniit. Käänsin nopeasti katseeni pois hänen silmistään. Oli epäkohteliasta tuijottaa. 

-Mietin, mikä kumma sai sinut lähtemään metsään pimeässä tuohon aikaan. Ihan järjetöntä. Ja vielä ilman otsalamppua.

En tiennyt, mitä vastata. Kertoisinko siitä mustasta möykystä, joka oli kasaantunut rintani ympärille. Joka sai sydämeni vihlomaan kivusta. Vai kertoisinko erosta ja siitä, että olin niin hukassa ja yksin, ja että hetkittäin tunsin olevani sekoamassa. Niin isot haavat se oli jättänyt minuun. 

-Eräs mies jätti minut vuosi sitten, enkä ole tainnut päästä siitä vielä yli. 

-Kaipaatko häntä? Rick kysyi hiljaa.

-En suhdetta, mutta häntä kuitenkin. Jollakin tasolla. En vain vielä ole ymmärtänyt, millä. Se tekee yllättävän kipeää. Päätin, etten enää ikinä seurustele yhdenkään ihmisen kanssa.

-Ymmärrän. Ihmisiä on vaikea unohtaa. Varsinkin, jos heihin on ollut vahva tunneside. Sitä on vaikea päästää irti.

Tulomatka meni hiljaisuuden vallitessa. Vasta mökkini ilmestyessä näkyviin avasin suuni.

-Kiitos vielä kerran. Olen sinulle palveluksen velkaa.

-Kiitä vain itseäsi. Teit päivästäni hivenen paremman, Rick sanoi ja kääntyi. Lopulta hän kuitenkin muutti mielensä ja kääntyi takaisin. Hän katseli minua niillä tummilla silmillään. Niissä oli jotain käsittämätöntä. Jotain koukuttavaa. Tuuheat ripset varjostivat niitä ja saivat miehen näyttämään vieläkin enemmän vähemmän vaaralliselta. Jokin sisälläni pyristeli lentoon. Ehkä se oli sydän, joka hakkasi kiihtyneeseen tahtiin ja sai minut nieleskelemään.

-Nuku hyvin, hän sanoi ja kääntyi lopullisesti.

-Samoin, huikkasin hänen peräänsä.

-Dobi mennään.

Sinne ne hävisivät. Mies ja koira. Pimeän metsän syövereihin. 

elokuun lempparit

Ruoka

Jogurtti ja marjainen granola
Nektariinit
Suomalaiset omenat
Keitetyt kananmunat leivän päällä
Porkkanaletut ja perunasalaatti tai tonnikala
Kana-kasvis-nuudeliwokki

Kirjat ja äänikirjat

Maria Veitola: Veitola. Äänikirjana ja Marian itse lukemana.
Äänikirja: Murra tunnelukkosi
Sari Luhtanen: Linssit huurussa
Sini Tervamäki: Sinä kesänä sain siivet selkääni
Kosmoksessa tavataan
Linnunsitoja
Ja sen takia me erosimme
Mitä tytön täytyy tehdä
Uneton Manhattanilla
Lentoon lähtö
Kuninkaallista rakkautta
Kuka on pomo
Ne jotka ymmärtävät kauneutta
Rakkaus lainassa

Videot

Kalenterikarjun video: 29 asiaa, jotka olen oppinut elämästä
Mansikkka: 10+1 helppoa tapaa vähentää omaa muovijätettä
Ville Mäkipelto: 10 väärää faktaa joihin uskot
Iina-Katariina: Kirje Eemilille


Musiikki

LoLa & Hauser - Moonlight sonata
(oon myös aina kotona käydessä opetellut soittamaan ko. kappaletta pianolla.
Forrest Gump - Prague Cello Quartet

Muut

Irttarit: lakut, pääkallokarkit, kirpeät karkit
Piirtäminen
Valokuvaaminen
Sisustaminen
Bloggaaminen
Päiväkirjan kirjoittaminen

jospa elämä kaikesta huolimatta kantaisi

Kiinnitän lukon pyörään ja kävelen koulun pihalle odottamaan kellon soittoa. Bongaan kauempana rakennuksen nurkalla ihmisen, joka oli merkinnyt mulle enemmän kuin kukaan muu. Ystävä. Se ihminen ei ole katsonut mua silmiin viikkoihin. Tai edes muhun päinkään.

Välitunnilla katselen tuulessa heiluvaa keinua ja mietin, miksi näin piti tapahtua. Muutama kuukausi taaksepäin, kesän vielä ollessa vehreimmillään, olin istunut sen kanssa mökin laiturilla ja nauranut sen kanssa lapsuuden hölmöille jutuille. Rakkauskirjeille, jotka oli pudotettu naapurin postilaatikkoon. Muoviselle käärmeelle, jolla oli aiheutettu melkein sydänkohtaus ala-asteen opettajalle. Yökyläilyille ja vain saunatakit päällä tien päästä toiseen juoksemiselle.

Kaikki oli muuttunut niin yllättäen, että oli tuntunut kuin olisin pudonnut korkealta ja kovaa. Se oli satuttanut syvälle. Mun sydämeen koski edelleen. Joku vihlova kipu piinasi mua joka ikinen kerta, kun näin edes vilauksen keltaisesta kånkenista tai mustavalkoisista tennareista koulun käytävillä.

-Sä valehtelit! Sä ihan oikeasti valehtelit mulle päin naamaa! Mikä sua vaivaa?!?

Sen lauseen jälkeen se oli kääntänyt selkänsä mulle. Se ei ollut odottanut mun vastaavan. Ei edes ollut antanut selittää, että sillä oli tullut väärinkäsitys. Mä olin paha ja se pelkkä tieto riitti oikeuttamaan sen käytöksen mua kohtaan.

Äiti oli ihmetellyt kotona, kun sitä ei ollut enää näkynyt meillä. Mä en ollut halunnut puhua siitä. En nimellä. Siksi se oli mulle pelkkä se. Miten mä olisin voinut selittää äidille, että se ei enää koskaan istuisi meidän keittiön pöydässä ja söisi äidin tekemiä pannareita tai tulisi viikonloppuna kilon irttaripussin kanssa vetämään mun kanssa herkkuövereitä. Eikä se vääntäisi radion volyymia täysille ja laulaisi kappaleiden päälle kädessään tiskiharja tai lattiamoppi.

Pahinta oli ollut se, kun Siiri oli tullut kysymään multa, että miksei se enää ollut tullut saattamaan sitä kouluun. Ja että se oli koulussa vaan kävellyt ohi, vaikka Siiri oli monta kertaa toistanut sen nimeä isoon ääneen. 

Oli ihan sama, miten mua kohtaan käyttäydyttiin, mutta kun joku loukkasi mun pikkusiskoa, se teki mut ihan sairaan surulliseksi. 

Jospa elämä kaikesta huolimatta kantaisi. Kantaisi yli kivien ja kantojen. 

toivepostaus. teksti on fiktiivinen

mä olen pelkuri

Kyllä. Mä olen pelkuri. Ja kyllä. Mä teen päätöksiä tunteiden varassa. Ja kyllä. Se olin minä, joka sanoi -en voi.

Haluaisin vihata sitä ihmistä. Ihmistä, joka antaa sulle tasan kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole hyvä tai edes oikeudenmukainen. Vihata ihmistä, josta ennen välitin. Välitin niin paljon, että sydämeen sattui. Että ihan sama miten lähellä olin, tuntui kuin olisin ollut aina aivan yhtä kaukana. 

-Päätä. Joko jatketaan matkaa yhdessä tai että et enää koskaan voi jutella mulle tai voi nähdä mua.

En mieti syitä, miksi näin tapahtui. Mutta en voi ymmärtää sitä, että joku ihminen antaa sulle vaihtoehdot vain siksi, ettet enää tunne sitä ihmistä kohtaan samoin. Että ennemmin ahdistaa. Kun meistä kukaan ei kuitenkaan voi päättää, milloin niitä tunteita tulee. Ketä kohtaan niitä tulee. Ja miten ne vaikuttaa sun elämään.

On vaikeaa päästää irti ihmisestä, josta jollain tasolla kuitenkin välittää vieläkin. Ihmisenä. Samalla tavalla kuin muistakin ihmisistä mun ympärillä, jotka on osa mun elämää. Välitän, koska tunnen syyllisyyttä. Välitän, koska en ymmärrä. Ymmärrä, että satutin niin paljon, että sen takia en voi enää koskaan kysyä -miten sulla menee?

Ja on vaikeaa päästää irti, kun ihmiset kieltää ajattelemasta.

-Älä mieti sitä.

-Jatka elämää eteenpäin. Ei oo sen arvoista.
-Teet vaan hallaa itelles, ku mietit. 

-Unohda se ihminen.

Miten voi unohtaa, jos ei ikinä pysty käsittelemään asioita. Ja mitä sitten, kun ei edes osaa käsitellä, vaikka haluaisikin.