torstai 29. maaliskuuta 2018

Outoja/hämmentäviä juttuja USA:ssa

Viime kesä tuli tosiaan vietettyä USA:ssa ja kirjottelin sieltä joitakin postauksia tänne blogin puolelle. Tsekkasin Yle areenasta uuden sarjan, joka kerto vaihtareitten elämästä jenkeissä ja tuli mieleen idea tehdä tämmönen postaus, mikä kertois mitkä asiat oli mun mielestä outoja tai erilaisia siellä.

Ensinnäkin ruoka. Mä saatoin vetää lounaaksi sipsejä, joiden päälle laitettiin juustoraastetta. Sitten uuniin ja odotettiin, et juusto suli sipsien päälle. Yks toinen oli kans makaroonia, voita ja juustoa sekaisin semmosena mössönä. Semmosta kunnon lounasta oli tosi harvoin, et yleisempää oli vetää jotain välipaloja. Monesti ne oli sipsiä, bacelsseja tai leipää hyytelön tai maapähkinävoin kans.

Julkinen liikenne. Sain semmosen käsityksen, ettei jenkeissä oo oikein kunnollisia julkisen liikenteen mahdollisuuksia. Sillä alueella, missä mä asuin, oli vaan tavarajunia. Busseista en tiedä, mut koko reissun aikana näin pelkästään keltaisia koulubusseja.

Ravintoloissa annetaan aina tippiä. Tipin määrä riippuu siitä, minkä verran sun ruoka on maksanut. Se oli mulle tosi hämmentävää aluksi, mut siihenkin tottu.

Monet perheet syö useasti ulkona. Mäkin kävin monesti varsinkin viikonloppuisin syömässä ulkona kavereiden tai mun perheen kanssa.

Amerikassa ei laiteta leivän päälle voita. Voi on semmosessa laatikossa muoviin käärityissä neliön mallisissa pötkylöissä. Niitä säilytettiin avaamisen jälkeen yleensä pöydällä jossain kupissa, josta mä olin tosi järkyttynyt aluksi, ku mietin mitkä bakteeri määrät se voi keräis.

Kaupoissa on ihan jäätävät valikoimat einesruokaa. Pitkä hyllyrivi pakastepitsoja, sipsejä, limukoita. Muroja löytyy semmosista koiranruokasäkeistä ja karkkeja kans muutamien kilojen määrästä aina pienempiin pusseihin ja rasioihin.

On epäkohteliasta olla hiljaa ruokapöydässä. Siksi käytetään nimitystä small talk.

Koulujen läheisyydessä liikennenopeudet on alhaisempia aina kouluaikoina. 

Koulupäivä saatetaan perua lumisateen takia.

On ok olla sisällä kengät jalassa, mut ei hyväksyttyä näyttäytyä oman huoneen ulkopuolella yökkärit päällä.

Jäätelöitä ei myydä yksittäin pakattuina.

Normi ajokortilla saa ajaa kaikkia muita autoja kuin rekka-autoja.

Autolla ajaessa risteyksessä saa kääntyä oikeelle, vaikka palais punainen.

Suomalainen tasa-arvoinen risteys on jenkeissä semmonen, missä kaikista suunnista tuleville on stop-merkit.

Teillä näkyy harvoin nopeuskylttejä, mut tietynlaisilla teillä ajetaan tiettyjä nopeuksia.


Saatan olla väärässä jossakin. Saa korjata, jos joku pistää silmään, mut näin ainakin siellä alueella, missä asuin. Jos USA postaukset kiinnostaa, niin niitä toivottavasti kesällä taas lisää sillä mä lähden sinne uudelleen. En malta oottaa !

maanantai 26. maaliskuuta 2018

kyllä mä taas pian jaksan

Tänään tuntuu siltä, etten jaksa. En jaksa, vaikka aurinko lämmittää koko kämpän ja valaisee mun huoneen seinät keltaisiksi. En jaksa, vaikka ihmiset saa mut hetkellisesti hymyilemään.

Tekis mieli itkeä tää olo pois. Itkeä, vaikka kyyneleiden jälkeen oliskin ihan yhtä tyhjä olo. Vaikka väsymys sais mut vetäytymään sängyn pohjalle. 

Sinnittelen. Teen ruokaa, vaikka päätä särkee ja väsyttää huonojen yöunien jälkeen. Olin stressannut omasta jaksamisesta yön pikkutunneille asti. 

Maailma mun ympärillä tuntuu niin usein tyhjältä. Välillä mietin, mistä se johtuu. Mikä saa mut kokemaan niin. 

Pelkään epäonnistumisia. Pelkään, etten riitä sellaisena kuin olen, vaikka tiedostan mun olevan ihan hyvä ystävä ja ihminen. Mä saan tehdä virheitä. Mulla on oikeus olla väsynyt. Saan vihata maailmaa, jos musta siltä tuntuu. Se on okei. Ja kaikki muutkin tunteet, kunhan niiden tunteiden varassa ei tee huonoja päätöksiä.

Mietin huomista. Stressi tulee hetkessä. Musta tuntuu, etten vaan enää jaksa. En koulua, joka ei motivoi. En pitkiä päiviä, enkä puuduttavia oppitunteja.

Päätän kuitenkin, etten luovuta. En vielä, kun olen jo päässyt näin pitkälle. Kyllä kesä tulee ja kaivattu lämpö. Kyllä nurmikko alkaa vihertää ja luonto herää eloon. Kyllä mä taas pian jaksan. Jaksan hymyillä, ilman sen taakse jääviä kyyneleitä.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

sadetta paossa

Oon elänyt tän kanssa päiviä. Kuukausia. Ja vuosia. Tai ainakin yrittänyt elää.

Mä pelkään rakastua. Pelkään, että joku vie multa jalat alta ja saa mun järkevät ajatukset hiljennettyä. Pelkään, että se joku antaa ensin hellyyttä ja näyttää, miten paljon välittää, ja sen kaiken jälkeen satuttaa niin pahasti, etten enää pysty luottamaan keneenkään. Että se joku jättää mut. Tyhjänä. Haavoitettuna. Rikkinäisenä.

Joskus lapsena mä uskoin rakastumiseen ensi silmäyksellä. Nyt se tuntuu joltain satukirjojen höpinältä. Liian hyvältä ollakseen totta. Uskoin, että joku katsoisi mua kadulla silmiin. Hymyilisi niin, etten osaisi sanoa sanaakaan. En jaksa enää uskoa siihen. Tai en jaksanut, niin kauan kunnes se tapahtui.


Oli ihan tavallinen perjantai päivä. Hietasen tosi kuivaa jaarittelua kylmästä sodasta ja Laakelan tunti siitä, mitkä mahdollisuudet Saara Aallolla olisi voittaa euroviisut. Mä en jaksanut uskoa Saaran voittoon. Ehkä se pärjäisi, mutta miten hyvin. Siitä ei ollut takeita.

Koulun jälkeen alkoi sataa, eikä se ollut mitään pientä tihkua. Katselin, miten surullinen näky kohtasi mua portailla, kun avasin länsisiiven lasiovet ja astuin ulos erittäin raikkaaseen ilmaan. Mun pitäisi kävellä koko matka kotiin tai odottaa kirjastossa sateen päättymistä. Kumpikaan vaihtoehto ei miellyttänyt. Päätin uhmata sadetta ja kävellä läheiseen kahvilaan.

Sade kasteli mut melko märäksi, mutta en antanut sen haitata saatuani höyryävän kuuman kaakaon kermavaahdolla eteeni. Istuin tavanomaiseen nurkkapöytään, kauas kaikista. En oikein tykännyt katseista, jotka kulkivat päästä varpaisiin ja jäivät yleensä rintojen tasolle. Joinakin päivinä vihasin olevani nainen. Oli sallittua tuijottaa mua kuin halpaa makkaraa, mutta persettä koskettelevaa ei ollut oikeutta läpsäistä. Mä en ymmärtänyt suomen demokratiaa. Tasa-arvo. Mitä se nykypäivänä enää sisälsi? Miten olisi persoonapakkaus äitiyspakkauden sijaan?

Olin kiinnittänyt huomioni pisaroiden valtaamaan ikkunaan ja henkilöön, joka seisoskeli vastapäätä katua, jonka varressa kahvila oli. Se oli poika. Tummat kiharat hiukset olivat kastuneet märiksi. Poika kantoi kädessään kitarakoteloa. En voinut kuitenkaan mennä väittämään, että siellä olisi ollut kitara. Yhtä hyvin siellä olisi voinut olla vaikka kivääri. Mistä sitä enää tiesi.

Poika nosti hupun päähänsä ja kohotti katseensa. Katseemme kohtasivat. Tilanne tuntui hämmentävältä. Intiimiltä, vaikka vihasin koko sanaa. Pojan katse oli tumma. Olisin sanonut sitä vaaralliseksi, ellei hän olisi melkein samalla sekunnilla hymyillyt, jolloin kasvot heräsivät ihan eri tavalla eloon. Hymy säteili. Ei nyt sentään ihan niin kirkkaasti kuin aurinko. Mutta melkein. Kaverit olisivat nauraneet mulle, jos ne olisivat nähneet punan, joka kohosi mun kasvoille. Kädet tärisivät hiukan ja läikytin kaakaota pöydälle. Ihan kuin viisi miljoonaa perhosta olisi lennellyt jonnekin alavatsan tienoille. Ei tältä tuntunut olla ihastunut. Eihän?

Vilkaisin ikkunaan uudestaan todetakseni vain, että poika oli kadonnut. Bussipysäkki oli nyt tyhjä. Autio. Hörpin kaakaon loppuun ja päätin kävellä kotiin, vaikka sitten näyttäen uitetulta koiralta.

Illalla yrittäessäni nukahtaa, mieleeni ilmestyivät vain pojan kasvot. Se salaperäinen hymy, joka oli osoitettu vain ja ainoastaan mulle. Kuka poika oli ja mitä hän oli tehnyt siellä sateessa? Kysymykset jäivät pyörimään mieleeni, kun uni otti minusta vallan ja vaivuin tiedottomuuteen.



Tämmöstä vähän rennompaa novellin tynkää tällä kertaa.

torstai 22. maaliskuuta 2018

19 asiaa

19 asiaa, mitä olen oppinut 19 vuoden aikana.

1. Älä ikinä luovuta.
Vaikka eteen tulis mitä tahansa, koskaan ei pitäis olla vaihtoehtona se, et jättää leikin kesken. Meinaan tässä ehkä ennemminkin henkisiä, ku fyysisiä asioita.

2. Opettele elämään.
Me eletään vain kerran ja siksi meidän pitää ottaa siitä kaikki mahdollinen irti. Elä, äläkä pelkää sitä, mitä se tuo tullessaan.

3. Luota tulevaan.
Lopulta kaikki kuitenkin järjestyy. Tää on vaan niin monesti käynyt toteen.

4. Yritä ymmärtää.
Elä ikinä kuvittele, että tietäisit tasan tarkkaan, miltä toisesta tuntuu, mutta aina voi yrittää ymmärtää. Empatia on just sitä varten.

5. Usko itseesi.
Jos sä et usko siihen, mihin sä kykenet ja millaiseksi ihmiseksi voit kasvaa, pystyykö siihen kukaan muukaan?

6. Riko rajoja.
Älä elä aina vain omien mukavuusaluiden mukaan. Sieltä toiselta puolelta voi löytyä jotain tosi mahtavaa.

7. Nuku riittävästi.
Uni on niin tärkeää. Pitäis jaksaa laittaa se puhelin ajoissa pois. Nukkua tarpeeksi, että jaksaa.

8. Sä selviät.
Aina jaksaa yhden päivän, vaikka olis kuinka väsynyt. Se on vain yksi päivä. Ei koko elämä. Muista myös, että mitä tahansa vaikeuksia sun elämässä tapahtuu, niin niistäkin selvitään. Hetken se kirpasee ja toki jättää jälkensä, mutta sen jälkeen sä oot vaan entistä vahvempi.

9. Uskalla rakastua.
Uskalla olla ihastunut. Uskalla antaa tunteiden viedä. Kyllä kaikki selkiintyy.

10. Anna asioille tarpeeksi aikaa.
Tää liittyy myös vahvasti edelliseen. Anna aikaa tunteille ja ajatuksille. Anna asioiden kehittyä rauhassa. Älä kiirehdi.

11. Sä pystyt ja kykenet, mihin sä tahdot.
Et ehkä pysty muuttamaan kuuta juustoksi, mutta jos jotain oikeasti haluaa, niin siihen kyllä kykenee. Oli se unelma jostain ammatista, upeasta talosta tai hyvistä kouluarvosanoista.

12. Liiku niin paljon kuin mahdollista.
Liikunta pitää sun mielen virkeänä. Tää ei meinaa sitä, et sun pitäis jaksaa pumppaa rautaa kolme kertaa viikossa, vaan tee semmosia asioita, joista just sä tykkäät. Lenkkeily, koiran ulkoilutus, jäkis, jalkapallo, ratsastus jne.

13. Uskalla olla oma itsesi.
Älä oo feikki. Sä oot parhain tyyppi tutustua just semmosena aitona sinuna kuin sä oikeasti olet. Älä esitä muuta.

14. Älä stressaa liikaa.
Tää on mulle aika vaikeeta usein, mutta opettelen olemaan armollisempi itelle. Aina ei tarvi onnistua.

15. Pidä hyvät välit ystäviin ja perheeseen.
Ne on kuitenkin ne tärkeimmät ihmiset sun elämässä. Perhe varsinkin. Ne ei hylkää, vaikka tekisit virheitä. Eksyisit välillä polulta.

16. Kukaan ei voi määrittää, millainen sun kuuluu olla.
Elä usko kaikkea, mitä muut sanoo susta. Ne ei välttämättä nää aina kaikkea. Se, että joku haukkuu sua, ei tarkoita sitä, että sä olisit jotenkin huonompi ihminen.

17. Extempore jutut on parhaita.
Aina.

18. Menneisyys ei määritä tulevaisuutta.
Se, mitä sä oot ollut ennen, ei automaattisesti meinaa, että olisit sitä jatkossakin. Ihmiset muuttuu, jos ne vaan ite sitä haluaa ja tekee sen eteen töitä.

19. Ole kiitollinen elämästä.
Edes pienistä asioista silloin tällöin. Se jo vie pitkälle !

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

ehkä maailmaa ei tehty sitä varten

Pelkään pelkoa. Pelkään pelätä kaikkea. Pelkään ahdistumista. Pelkään nukahtamista. Pelkään unihalvauksia ja verhoamattomia ikkunoita.

Pelkään pimeää.
Pelkään sitä, etten yhtäkkiä tietäisikään kuka olen.
Mutta kaikista eniten pelkään kuolla.

• • •

Kevään edetessä
löydän elämästäni valoa.
Ehkä sen tuo pidentyneet päivät.
Oma jaksaminen.
Auringon paiste hangilla.
Ihmisten hymyt, joita kohtaan kadulla.
Tai ehkä se olen vain minä,
kun elän ilman tavoitteita ja sääntöjä siitä,
millainen minun kuuluisi olla.

• • •

Tänään tajusin,
miten onnellinen saan olla ystävistä.
Joskus sitä vain pelkää luottaa toiseen.
Avata sydämensä jollekkin,
joka voi sen taas särkeä.

• • •

Ehkä maailmaa ei tehty sitä varten,
että tekisimme siitä omanlaisemme.
Ehkä se tehtiin sitä varten,
jotta jokainen oppisi jotakin
luottamuksesta, toivosta ja rakkaudesta.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

jos kuussa voisi asua

Tutkin kiikarilla tähtitaivasta.
Tähdenlento.
Tuntuu hullulta, että jokin niinkin suuri voi aivan hetkessä kadota
ja jättää tilalleen tyhjyyden.
Siltä samalta musta tuntui silloin,
kun tajusin olevani onnellisempi yksin.
Ehkä olinkin
sen pienen hetken verran
ennen kuin sydämeeni alkoi pistämään.

• • •

Totuus vai tehtävä?
Kysymys, johon on aina yhtä vaikeaa vastata.
Pullon pyöriessä mietin kuuta ja sen kiertorataa.
Kuka keksi, että sen täytyy kiertää maata.
Ihan vain kertoakseen -mäkin olen olemassa.
Jos kuussa voisi asua, en harkitsisi hetkeäkään, ettenkö voisi matkustaa sinne.
Mutta olisiko mua silloin olemassa
kellekään.

• • •

Maalaan auringolle silmät ja suun.
Tänään voisin olla Maija Poppanen
sillä haluaisin kokeilla lentämistä sateenvarjolla.
Musta tuntuu kuitenkin,
että maan vetovoima vetäis mut aika nopeasti takaisin.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

lupaa minulle

LOKAKUU

Meitä on aina ollut kaksi, vaikka olemmekin yhtä.
Julia ja Emma eli minä.

Lääkärit eivät uskoneet, että selviäisimme edes ensimmäiseen syntymäpäiväämme asti. Oletus oli, että sydämemme pettäisivät, eivätkä enää jaksaisi pumpata meihin verta, joka pitää meidät elossa.

Viisitoista vuotta on mennyt. Olen kasvanut Julian rinnalla. Vieretysten. Enkä pääse eroon, vaikka haluaisinkin. En osaisi kuvitella elämää ilman Juliaa, vaikka toisinaan haluaisin elää niin kuin monet muut. Irrallaan. Kokea ensi-ihastumisen ja rakkauden. Ensimmäisen suudelman ja kantaa omaa lastani sisälläni ja sydämessäni. En kuitenkaan koskaan kykenisi saamaan lasta. Sikiö tappaisi itsensä tai meidät.

Siamilaiset kaksoset. Se on kai yleinen nimitys meille. Kummajainen. Riivattu. Onneksi meidän aikanamme maailmassa siamilaisia ei pidetä enää Jumalan hylkiöinä. Olemme siinä mielessä yhtä normaaleja kuin muutkin, vaikka normaaliksi en voisi sanoa meitä koskaan. Koska sitä me emme todellakaan ole.

Joku sanoi joskus, että meillä on karu kohtalo. En nyt sanoisi niinkään. Olen listannut elämäni aikana kymmeniä ellei satojakin vaihtoehtoja, joita miettiessä olen todellakin ollut kiitollinen siitä, että olen minä.
En tahtoisi sairastua syöpään. Elää halvaantuneena tai pyörätuolipotilaana.
En tahtoisi saada yhtäkään diagnoosia vaikeasta mielenterveydellisestä syystä.
Tai elää koko loppu elämääni köyhänä, kodittomana tai mikä pahinta. Orpona ja yksin. 

Julia ja minä olemme ystäviä. Parhaat sellaiset. Joskus tuntuu, etten osaisi edes hengittää ilman hänen läsnäoloaan. Olen niin tottunut siihen. Tottunut, että toimimme aina yhdessä.

Yhteen asiaan en kuitenkaan ole tottunut, enkä tule tottumaan. Nimittäin tuijotukseen. Minne tahansa ikinä menenkin, meitä seuraavat katseet. Kummeksunta, paheksunta ja kuvotus. Moni luulee sairastuvansa koskettaessaan meitä, mikä on aivan järjetöntä.

Tälläistä elämä on ollut. Tähän asti.


MARRASKUU


Sydämeni on alkanut reistailemaan. Välillä hengästyn herkästi. Joskus tuntuu, että jalka pettää alta. Muutaman kerran olen nähnyt tähtiä, mutten en ole uskaltanut kertoa kenellekkään. En edes Julialle, joka näyttää siltä, että tietää minun valehtelevan, kun sanon näytteleväni löytäessäni meidät vessan lattialta yhden kohtauksen jälkeen. Hän ei kuitenkaan sano minulle mitään, eikä äidille, joka näyttää huolestuneelta.

Yhtena aamuna olemme pesemässä hampaita, kun se tapahtuu. Vajoan lattialle ja vedän Julian mukanani. Tuntuu, että kaikki ympärillä oleva haihtuu. Kuulen vain huminaa ennen kuin kaikki pimenee. 

Kun herään, makaan sairaalassa Julia vieressäni. Lääkäri näyttää kireältä. Jotain vakavaa on varmasti tapahtunut. Äiti näyttää hysteeriseltä ja isä puree oven suussa kynsiään. 

    -Asia on nyt näin, että tutkimusten ja tulosten mukaan Emma sinä elät nyt pelkästään Julian avulla. Julian sydän joutuu kestämään raskaampaa taakkaa ja se heikkenee koko ajan. Ainoa vaihtoehto on erottaa teidät. Onnistumisesta ei ole takeita, mutta se on ainoa keino pitää teidät molemmat hengissä. 

Eiiiii... Huudan mielessäni. Julia näyttää tyrmistyneeltä ja pelokkaalta. Minä haluaisin vain itkeä, koska juuri sillä hetkellä elämä tuntuu niin epäreilulta. 

Olemme kuulleet erotuksesta aiemminkin, mutta emme ole koskaan suostuneet siihen. En enää tiedä, mitä pitäisi ajatella, jos edes pystyn ajattelemaan mitään. Kaikki ympärillä oleva menettää merkityksensä. Olen vain yksi nappula keskellä peliä, joka joko päättyy hyvin tai huonosti.

Julia on sitä mieltä, ettei meidän kannata edes yrittää, ja vaikka hän kuinka toistelee, että en elä vain hänen avullaan, olen mielessäni eri mieltä. Minä olen loinen. Loinen, joka vie päivien edetessä toiselta hengen. Salakavalasti, mutta nopeasti. Enkä minä todellakaan halua olla se, joka vie Julian hengen. En. Ikinä.

Keskustelemme asiasta lääkäreiden kanssa. Julia suostuu lopulta, kun tilani alkaa näyttää liian kriittiseltä. Äiti itkee. Isä itkee. Minäkin itken ja Julia silittää olkapäätäni ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Kukaan muu ei voi ymmärtää mitään paremmin kuin hän. 

Makaan Julian kanssa leveällä sairaalasängyllä ja puristan rystyset valkoisena sängyn kaidetta. Julia suutelee pikaisesti poskeani. 
    -Lupaa, ettet ikinä luovuta, hän sanoo.
    -Lupaan, sanon ja käsken hänen luvata myös.
Otan hänen kädestään kiinni ja vaivumme molemmat syvään tyhjyyteen.

Herään kipuun. Olo on heikko. Maailma näyttää eriltä. Tajuan, että ympärilläni liihottaa parvi sairaalan henkilökuntaa. Äiti ja isä istuvat sängyn vierellä valkoisina kuin lakanat. 
    -Missä Julia? Ääneni on hirveää raakuntaa, mutta yritän epätoivoisesti nähdä, missä Julia on. Mihin hänet on viety.

    -Julia on toisessa huoneessa.
Vingun, että minun on päästävä hänen luokseen. Hoitajat raahaavat sänkyni hänen sänkynsä viereen. 

Julian tila on heikko. Epävakaa. Hänellä on pahoja influenssan oireita. 
    -Julia, minä kuiskaan hänen korvaansa.
    -Julia, sun on pakko pysyä täällä.
    -Julia. Lupaa mulle!
Julia tarttuu kädestäni kiinni. Hymyilee ja aivan yhtäkkiä hän lakkaa hengittämästä. Monitori piippaa sykkeen päättymisestä. Minä itken, enkä voi käsittää, että meitä on vain yksi. Julia sä lupasit.

Ehkä elämää ei voi koskaan käsittää. Ei varsinkaan silloin, kun on jakanut sen kokonaan viisitoista vuotta toisen ihmisen kanssa. Ja noin vain. Aivan muutamissa sekunneissa hän on poissa ja koko maailma romuttuu silmieni edessä. Enkä enää koskaan ole se sama Emma kuin olen ollut ennen. 

Mutta yhden asian pidän. Nimittäin lupaukseni, enkä luovuta sen yhden ihmisen takia, jota olen rakastanut kaikista maailman ihmisistä eniten. 

perjantai 2. maaliskuuta 2018

en tahtoisi olla se

Joskus kauan sitten uskoin vielä enkeleihin,
jotka suojelevat mua kaikelta.
Kuitenkin sinä tulit
ja satutit syvälle,
enkä olisi uskonut,
että sen kaiken jälkeen
saisit minut vielä rikki.
Vuodattamaan kyyneleitä
unettomina öinä.

• • •

En tahtoisi.
Ikinä.
Olla sinä.
En tahtoisi.
Olla se.
Joka iskee puukolla rintaani.

• • •

Harvoin annan itseni vaipua syvälle.
Horrokseen ja pimeään.
Harvoin myös on syitä siihen,
miksi voisin unohtaa.
Syitä, että voisin antaa anteeksi.