Vuosia sitten hajosin ja mun mieli katosi mustaan. Annoin sille kaikelle nimeksi - sumu. Se piteli mua otteessaan. Sai mut kuvittelemaan, ettei elämällä ollut antaa mulle mitään hyvää. Eihän mun kuulunut edes olla elossa.
Olin totaalisen hukassa, ja yksin. En luottanut keneenkään. Useimmiten en edes itseeni. Eikä kukaan siksi voinut pelastaa mua.
Sitten löysin kaikille niille kokemilleni tunteille sanat ja aloin kirjoittamaan. Jos olin hetkeksi lakannut hengittämästä, silloin tunsin hetkittäin sumun hälvenevän. Jossakin kaukana paistoi aurinko ja sen säteet pilkottivat sumun läpi.
Perustin blogin ja päätin, etten koskaan luovuttaisi elämän suhteen sillä aina olisi toivoa. Huominen voisi olla parempi.
olin itkenyt viikon jokaisena iltana
kärsinyt jyskyttävästä pääkivusta
niellyt pettymykseni
juossut luennolta pois paniikkikohtauksen vyöryessä päälleni
kaatanut kupin kuumaa kahvia ystäväni housuille
myöhästynyt bussista
ajatellut, etten enää jaksa elää
kuitenkin
nähdessäni siskoni hymyilevän ensimmäistä kertaa aikoihin
nauraessani koulun käytävällä kaverin heittämälle jutulle
ja kirjoittaessani päiväkirjaan asioita, joista olen kiitollinen
tiedän kaiken muuttuneen
taivaanrannassa
hatara ja äärettömän hento
aavistus valosta
Ethän kopioi tekstejäni ilman lupaa !
Instagram: @ruusujenenkeli
Bannerin tekijä löytyy instasta @pikkupiipari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤